Juhannuksen jälkeen, hieman yli kahden viikon
sairaalassaolon, meidän pikkuveikka pääsi kotiin. Elämä alkoikin sujuun miltei ”normaalisti” tarkan, ravintoterapeutin tekemän, ruokalistan kera. Sen lisäksi piti
valvoa, että jokainen ateria ja välipala tuli syötyä sekä tehdä eri ruoat
lounaaksi ja iltaruoaksi (mikrolämmitetty ei käynyt). Pojalla oli omat vaatimukset mitä suostui syömään ja
kyllä sitä mietittiinkin mitä ruoaksi tehtäisiin. Tätä jatkui koko heinäkuun.
Vaatimuksia ja vaatimuksia, mikään ylimääräinen, mitä ravintoterapeutin
listalla ei ollut, ei kelvannut ja syötiin juuri se mitä oli määrätty – kunnes alettiin
lipsuun siitäkin. Rasvaa ei laitettu leivän päälle kuin 1/6 veitsen terältä – ”suositus”
oli 1 tl. Hedelmät ja salaatti jäi pois, jälkiruokaakaan ei mukamas jaksanut
ruoan jälkeen. Lupasi syödä myöhemmin, jos söi. Yhtenä iltana haettiin siipiä,
jotka on aiemmin olleet herkkua, eipä kelvannut nyt. Ei halunnut edes maistaa.
Tilanne pääsi lopulta siihen, että viime torstai-iltana
pakattiin tavarat ja perjantaina aamusta lähdettiin kohti Taysia. Tilanne kiristyi lopulta tähän pisteeseen. Eräs hoitaja
totesi eräällä punnituskäynnillä, että kuulostaa siltä että meidän elämä
pyöriin nyt täysin pikkuveikan ympärillä. No, niinhän se on pyörinyt eikä
mikään muutu parempaan suuntaan. Kotona poika haluaa liikkua edes hieman,
liikuntakiellosta huolimatta, mikä toisaalta on ymmärrettävääkin. On annettu pelata
vähän sulkkista, mikä sekin kuulemma oli liikaa. Ilmeisesti osittain tästä syystä painokaan ei ole noussut, päinvastoin, hieman tippunut.
Nyt kun ollaan rampattu Taysissa ja jauhettu asiaa, olen
miettinyt miettimistäni mistä kaikki alkoi. Tällaista en halua enää ikinä
kokea. Vaikka sanotaan että se mikä ei tapa, vahvistaa, tuntuu että eikö tässä
ole jo koeteltu aivan riittämiin. En tunne ketään jolla olisi ollut
syömishäiriö, mutta tuttavapiiristä näitä on löytynyt jonkin verran, miltei
kaikki tyttöjä. Kaikki hyvin lahjakkaita ja menestyviä koulussa, 12-15-vuotiaita.
Miksi haluan kertoa tästä? Kirjoittaminen helpottaa itseäni
sekä erityisesti siksi, etten halua kenenkään muun joutuvan samaan tilanteeseen.
Emme itse tunnistaneet oireita, mitkä jälkeenpäin on lueteltu selviksi oireiksi.
Toisekseen itse ainakin olen luullut, että kyllä se syöminen alkaa sujumaan
tässä kesän aikana. Mutta asia ei olekaan niin yksoikoinen ja tulee kestämään
kenties ties kuinka pitkään. Tällä asialla ei ole tarkkaa alkua eikä loppua.
Se, miksi pikkuveikka on tuossa tilanteessa, alkoi jo viime
syksyltä. Jostain tuli kimmoke lenkkeilyyn. Ensin aloitettiin varovaisesti
pienillä lenkeillä, kuten pitääkin. Sitten piti ostaa kunnon juoksulenkkarit ja
lenkit pitenivät. Sellainen 8 km oli yleinen lenkki 3 kertaa viikossa. Tämän
lisäksi tuli futsal harkat kerran viikossa. Sitten innostui hiihdosta. Piti
kuskata eri paikkoihin ja hiihtolenkitkin pitenivät. Seuraavaksi alkoi lihaskuntotreenit.
Piti tehdä vatsaliikkeet, punnerrukset ja leuanvedot sun muuta. Tavoitteena oli
Ideapark juoksu toukokuussa, jonka juoksikin menestyksekkäästi – koska painoa
ei ollut, oli varmasti helpompi juosta. Niin ja tuon kaiken lisäksi 3 tuntia
koululiikuntaa viikossa, ja isoveikan suunnistustreenitkin alkoi kiinnostaa ja
alkoi käydä mukana iltarasteilla. Nyt kun tuota miettii, niin miten ihmeessä
pojalla riitti edes aika kaikkeen tuohon?
Koululäksyt sekä lisätehtävät tehtiin aina viimeisen päälle. Kokeisiin piti kuulustella monet kerrat, joten on itsekin kerrattu ala-asteen viides luokka tarkalleen. Todistus oli odotetusti erinomainen ja sen eteen poika näkikin vaivaa (kaiken muun ohessa). Ruoka-asiat alkoi kiinnostaa alkuvuodesta. Olihan se kivaa,
kun lapsi on kiinnostunut mitä kaupasta tuodaan ja alkaa syödä todella paljon hedelmiä
sekä salaattia todella hyvin. Karkit jäi kuin huomaamatta pois. Talvemmalla
vielä söi, mutta jälkeenpäin ajatellen vähensi koko ajan. Perjantain
karkkipäivänä ei lopulta tainnut haluta mitään. Eräs erikoinen asia oli se,
että hän alkoi huolehtia muiden syömisistä enemmän ja piti tärkeänä että
jokainen on ruokapöydässä samaan aikaan, kattoi pöydän ja teki salaattia yms. Ei
kai tuossa nyt mitään erikoista ole, mistäpä tuon olisi tajunnut olevan yksi ”oireista”. Tosin ei kolkuttanut moni muukaan edellä
mainituista asioista.
Nyt on edessä toivottavasti lyhyt sairaalajakso. Kotona pikkuveikka
itsekin haluaisi mieluimmin olla, mutta kun joku ”mörkö” estää syömästä ja
siitä pitäisi päästä eroon. Enää ei
anneta liikuntaharrastusten hallita lasten elämää. Liika on liikaa, vaikka
siitä kuinka nauttisikin. Jatkossa ainakin osaan seurata tarkoin, miten paljon
ja missä liikkuu sekä huolehtia että syö myös sen mukaan miten liikkuu. Eikä se
koulu niin tärkeä ole. Niinistön keskiarvo
vuonna 1967 Salon yhteislyseosta oli 6,5. Ainoa kymppi tuli liikunnasta, muut
olivat kutosia ja seiskoja. Pressaksi on kuitenkin edennyt, joten se siitä
koulumenestyksestä J
Huono minä olen
antamaan neuvoja, mutta sanonpa kuitenkin, että nauttikaa lomastanne (kellä
sitä on) ja olkaa lastenne kanssa – enkä tarkoita vain sitä ”laatuaikaa”, mikä
sanahirvitys nykyisin jostain syystä esiintyy. Pelatkaa lautapelejä, tehkää
yhdessä ristikoita, kotitöitä tai mitä muuta tahansa kunhan yhdessä tehdään. Tai
olkaa vain tekemättä mitään. Eikä vain kesälomalla, vaan yleensäkin.
Ensi kuun
puolivälissä saapuu perheeseemme kolmas poika puoleksi vuodeksi. Itävaltalainen
vaihto-oppilas, ”urheiluhullu” ja koulussa menestyvä aktiivinen nuori. Voisiko
asia enää ”huonommin” tässä tilanteessa olla? No, isoveikka saa
lenkkeilykaverin ja laskettelukaverin. Eteenpäin mennään saksaa opiskellen…J Eiköhän
asiat ole paremmin syksyllä, toivotaan ainakin. Erittäin positiivista tässä on, että syke on pysynyt erinomaisena ja periaatteessa pikkuveikka voi fyysisesti hyvin. Eli ei enää sydänfilmejä ja verikokeita kun arvot ovat nyt pysyneet hyvinä.
Kesän pieniä iloja. Supikoiraperhe, joka on vieraillut koko kesän iltapalalla (kuvassa emo).
