Suunnistuksen Sprint-kisat Tampere - mitä kaikkea voikaan sattua?

Kyllä oli taas päivä. Isoveikalla oli mielenkiintoinen suunnistuskisa tiedossa, Mikonpäivän sprinttisuunnistus Tampereen keskustassa mitä upeimmissa maisemissa Tampellan ja keskustorin ympäristössä. Mutta miten voikaan kaikki mennä pieleen - tällä kertaa vanhempien mokatessa.

Kotoa sentään lähdettiin ajoissa, 12.40, koska tarkoitus oli hakea Intersportista talvikengät kerrankin ajoissa, viime talvena niitä metsästettiin myöhässä ja oli haastavaa löytää enää oikeaa kokoa. No, kengät saatiin. Isoveikka kipitti koskarissa suunnistuspiikkarit jalassaan. Sitten alkoi koputtaa joku pääkopassa, ja soitin tutulle varmistaakseni voiko sprinttikisoissa juosta piikkareilla. No ei voi! Toisinaan sprinteissä voi, mutta juuri näissä kisoissa ei. Eikä mukana tietenkään ollut kuin jotkut DC:n linttaan käytetyt skate-kengät. Eikun soitto isukille, joka etsi parkkipaikkaa, että kengät tarvitaan. Siinä sitten vaihdettiin muutaman painokelvoton sana ja isukki lähti ajamaan noin 30 kilsaa takaisin kotiin hakeen kenkiä. Kisoihin aikaa alle tunti.

Toinen soitto SK-Kangasalan valmentajalle, että mistäs on lähtö kun isukki oli tietävinään että se on Ratinasta, mutta ketään ei näkynyt. Lähtö oli tietenkin keskustorilta! Selvisi vielä, että Pyryn lähtö oli ensimmäisenä, klo 14.00. Eikun kiireellä keskustorille upean sillan kautta, oltiinhan niin lähellä jo sillan kupeessa. Tulipahan testattua sekin kun kiidettiin Laukontoria ja keskustoria kohti. Tosin maisemia ei ehitty katseleen. Kaiken lisäksi Laukontorilla oli kalamarkkinat, joten ihmisiä oli valtavasti ja aika ruksutti. Olisi se varmaan näky, minä paksussa toppatakissa ja toinen suunnistuskamoissa. Oli sentään lämmintä 9 astetta, mutta minkäs teet kun kotona vielä paleli - mutta kyllä se siitä muuttui tuskanhieksi aika nopeasti.

Kisapaikalla oltiin 13.40 ja lähtö 14.00. Isukki oli vielä ajamassa kotia kohti, joten siinä sitten ihmeteltiin mistä kengät, mistä emitti, mistä kompassi? Mutta pelastus koitti! Kyllä on SK-Kangasalan toiminta todella kiitettävää! Valmentaja huikkasi olisiko kellään lainata lenkkareita, ja löytyihän ne. Eräs nainen, jolla oli oma lähtö vasta 15.00, lainasi ystävällisesti omansa ja otti isoveikan skate-kengät siksi aikaa. Onneksi on jalan koko jo sen verran iso että voi lainata aikuiselta :-) Koska kilpailuintoa löytyy eikä kisoja halunnut jättää mistään hinnasta väliin, ei haitannut naisten oranssinpinkit (oli muuten upeat väriset!) lenkkarit lainkaan. Emitin sai vuokrattua ja kompassikin saatiin lainaan.

Sitten juoksua lähtöpaikalle, joka oli Siperian kupeessa. Eikös sitten huomattu, että kokoontumispaikalla oli unohdettu noutaa numero! Ne olisi ollut vielä samassa paikassa kuin emitit vuokrattiin. Äiti mokasi. Taas astui apuun eräs SK-Kangasalan suunnistajan isukki, joka ohjasi kiireesti lähtöä hoitavien luokse (ja lainasi hakaneulat numerolappua varten), jotka taikoivat isoveikalle "varalapun" ja tsekkasivat numeron (mistäs mä sellaisen olisin tiennyt/muistanut, kun mäntti en katsonut sitä listasta kokoontumispaikalla) ja ohjasivat eteenpäin. Ja niin onnistui lähtö!

Maaliin saapui onnellinen poika, joka oli löytänyt kaikki rastit. Tosin oli vahingossa leimannut yhden ylimääräisen kun oli ollut ihan vieressä. Tähän oli syynä se, että me vanhemmat oltiin unohdettu myös rastimääritteelle tarkoitettu tasku, joten isoveikalla ei ollut rastimääritettä mukana. Reppu, jossa olisi ollut edes emitti, oli autossa ja isukki matkalla kotoa lenkkareiden kanssa. Ehti kisoihin kun maaliin oli tultu jo noin 5 minuuttia sitten - lenkkareiden kera ja noin 58 kilsaa ylimääräistä ajettuna. Jos jotain positiivista pitää tästä kaikesta pusertaa, niin isoveikan alkulämmittely sujui kitkatta kun jouduttiin juoksemaan koskikeskuksesta laukontorin kautta keskustorille ja sitten Tampellan kupeeseen. Alkulämmittely on ollut aina hieman haastavaa, mutta nyt se ainakin tuli tehtyä.

Mitä tästä opimme?
Teimme listan, mitä kaikkea pitää ottaa kisoihin mukaan. Lista on printattuna ja laminoituna kahtena kappaleena. Sekä äiti että isukki lukee kilpailuohjeet, huolimatta siitä kumpi lähtee kisoihin. Lisäksi myös isoveikka itse lukee ne huolella ja kertaa kilpailusäännöt, eikä roiku tietsikalla viime tippaan. En tiedä miksi kävi näin (tai tiedän mutta en sano, asiasta on "puhuttu" tänään aika kovastikin), mutta kaikki päätyi kuitenkin hyvin ja opimme jotain. Isoveikan aika olisi ollut varmasti hieman parempi jos asiat olisi sujuneet kuten olisi pitänyt, mutta otamme opiksemme. Seuraavat kisat (kaksipäiväiset) on ensi viikonloppuna Turussa ja seuraavat heti perään Tukholmassa, joten ei ole varaa mokata toistamiseen. Toisaalta tämä oli todella nolo juttu, sillä nämä eivät todellakaan olleet ensimmäiset kisat.

Koska päivä meni miten meni, päätettiin käydä vakoilumuseossa, kun kaupungilla kerran oltiin ja lehdessä mainostettiin, että tänään on ilmainen pääsy. Isoveikkakin suostui lähteen kiristettyään itselleen jonkun X-box pelin (suotakoon se vanhempien mokailun vuoksi). Pääsy ei suinkaan ollut ilmainen, vaan lehdessä oli ollut virhe! Mitä vielä voisikaan sattua? Isukki maksoi itsensä ja isoveikan sisälle, ja painuin yläkertaan teelle ja suklaacookielle, jotka koin ansainneeni kaiken tuon juoksemisen jälkeen. Toisekseen olen käynyt tuolla museossa jo aiemmin. Ei kuulemma ollut kovin kummoinen, sillä museossahan on enemmän historiallisia kamoja, ei ihan James Bond kamaa tai sinne päinkään (en tiedä mitä odottivat). Mutta pääasia, tulipahan käytyä ja makunsa kullakin :-)

Kotiin päästyä oli pakko purkaa aggressioita mites muuten kuin käymällä rikkaruohojen kimppuun!
Itepähän halusin ison pihan (asiasta olen kuullut ihan tarpeeksi) ja paljon kukkapenkkejä. Lisäksi me mäntit vanhemmat (Huom! En ole yksin syyllinen asiaan!), istutimme apilaa nurmikon joukkoon. Onhan se niin mukavan näköistä ja leviää alkuun niin nopeasti. Täys vikatikki! Voin kokemuksesta sanoa, että apila leviää varmasti kaikkialle, myös kukkapenkkeihin ja valtaa nurmikon.

Elämää sairaalassa ja sairaalan jälkeen

Niin on kesä vierähtänyt - sairaalassa. Ainoa reissu tämän kesän aikana tuli tehtyä juhannuksena mökille Hauholle ja sekin hieman synkissä merkeissä. Mökki oli kuitenkin vuokrattu aikaisemmin. Päivää myöhässä mentiin, jotta saatiin pikkuveikka sairaalasta mukaan. Yhdeksi yöksi jopa pääsi (täysi liikuntakielto päällä). Seuraavana päivänä 80 km takaisin TAYSiin viemään pikkuveikka ja takaisin mökille viettään loppuaika. Että sellainen juhannus tällä kertaa. Tällöin oltiin vielä vuodeosastolla. 

Juhannuksen jälkeen yritettiin kotona muutamia päiviä, sitten lähdettiin sairaalaan, mutta ei sentään takaisin vuodeosastolle. Syke oli jo sen verran korkealla ja sydämenlyönnit säännölliset, että sai sentään kävellä itekin hieman muutoin kuin vessan ja sängyn väliä. Kotielämä ei vain onnistunut, joten nyt jatkettiin LPSS:llä. Elämä TAYSin LPSS:llä lähti sujuun yllättävän hyvin. Olot osastolla on todella kotoisat. Oma huone, omat romppeet, yhteinen olkkari, peliaikaa pleikkarilla 1h/päivä. Mitäpä muuta sitä tarttisi kun on täys liikuntakiellossa. Alku sujuikin hyvin kunnes anoreksia alkoi näyttäytyä kunnolla. Luojan kiitos, osastolla on aivan mahtavat hoitajat! Mitä kaikkea he joutuvatkaan kuulemaan syömishäiriöisten suusta? Pikkuveikka oli joku päivä todennut hoitajalleen "ooksä ihan tyhmä, luuleksä että tällä kukaan pystyy laihtuun kun vahditte koko ajan syömiset". Välillä syötiin illallista miltei kaksi tuntia osittain jo itkien. Miten reagoida sitten siihen kun toinen sanoo olevansa lihava (?), mitä ei siis todellakaan ole - mutta luulee olevansa.

Siihen saakka, kunnes kaksi jo kaveriksi tullutta lasta kotiutettiin, oli osastolla kivaa. Sairaalakoulussakin oli kivaa ja parempi opettaja kuin omassa koulussa. Ja ruokakin parempaa kuin omassa koulussa (!). Tosin syöminen kesti välillä enemmän tai vähemmän "pidempään". Eräällä uskontotunnilla oli pyydetty kirjoittamaan asioita joista ei pidä ja joista erityisesti pitää. Pikkuveikka oli kirjoittanut vihaavansa LPSS:ää ja pitävänsä jalkapallosta. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut että parantuminen olisi alkanut, valitettavasti ei. Toisena päivänä pikkuveikka oli pyytänyt lakikirjan. Halusi kuulemma tietää mitä oikeuksia on 12-vuotiailla. Että silleen se aika kuluu LPSS:llä.

Viime viikon ajan veikka pääsi vihdoin "päiväpotilaaksi". Aamulla taksi haki 7.00 kotoa sairaalaan aamupalalle ja kouluun ja toi 15.00 kotiin. Kaikki meni suht koht ok. Paitsi illat nukkumaan mennessä on aika haasteellisia. Sängyn luona rapsutellessa ei todellakaan ole kiva kuulla 12-vuotiaan suusta: ahdistaa, en halua lihoa enää yhtään, koska syöminen loppuu yms. Mitä siihen sitten sanot? Mitä toteat siihen kun toinen sanoo, ettei halua meille ketään, ei edes kavereitaan, eikä halua lähteä minnekään? Pahinta on, että tässä on itsekin pahasti erakoitunut kesän aikana. Asiasta ei pysty vieläkään puhumaan kuin muutaman kanssa (todella suuret kiitokset heille!). Vaikka sairaalassa on rampattu koko kesä ties kenenkä juttusilla, syytä anoreksiaan ei löydy, samoin kuin syitä veikan kummalliseen käytökseen mikä johtuu toki anoreksiasta.

Tänään oli kaveri ekaa kertaa pitkästä aikaa käymässä, ja kivaa kyllä oli. Eipä oikein uskoisi että on edes mitään sairautta - paitsi ruoka-aikoina. Tuntuu että mitä pitempään on kotona, sitä vaikeammaksi taas menee syömiset. Totesi jo itsekin yksi päivä, että haluaa takaisin LPSS:lle päiväpotilaaksi! Olin kait tehnyt surkeaa ruokaa, tai mitannut väärin tms. Mutta jos laitat leivän päälle teelusikallisen verran oivariinia, kuten pitääkin, on se väärin ja ylitsepääsemätön ongelma. Ei voi syödä. Mitäs siinä sitten teet? Laitoin todellakin teelusikallisen, mitaten sen teelusikalla ihan oikeasti, ja melkoinen riitahan siitä jo syntyi. Oli kuulemma liikaa. Teki uuden leivän, ja supikoirille meni ylimääräinen leipä (ei ihme että meidän markilla supikoirat on pulleita).

Nyt viikonloppuna veikka kotiutettiin kokonaan ja paluu omaan kouluun häämöttää huomenna. En ollut perjantain kotiuttamiskokouksessa kun oli mukamas tärkeämpää - olin koulussa! Miltei vieressä ja tylsällä luennolla, jossa ei ollut edes mitään uutta, mutta olinpa paikalla (koska tuossa "aikuiskoulutuksessa" on niin sairaan tarkkaa ettei tule poissaoloja muutoin laskee numero!). No isukin työpaikka (kuten omanikin) joustaa, koulu ei.

Pelottaa aivan hirveästi miten koulu alkaa ja erityisesti syöminen ruokatunneilla kun se on kotonakin vaikeaa. Veikalla on erittäin tarkka ravitsemusterapeutin tekemä henkilökohtainen ateriasuunnitelma, jota noudatetaan kirjaimellisesti. Kukaan, anoreksiaa kokematon, ei varmasti usko miten pienissä osissa pystyy makaronilaatikon (2,5 dl laatikkoruokaa suunnitelman mukaan) syömään ja miten pitkään siihen saa aikaa kulutettua. Annoksen saa syötyä noin 4 millin palasissa ja hitaasti näykkimällä - ja kun aikansa syö itkua tihrustaen ruoka onkin jo kylmää. Niin ja laatikon päällä olevaa juustokuorrutusta ei missään nimessä voi syödä. Eikä reunoja, koska vuoka on voideltu oivariinilla. En tiedä mitä tästä oikein tulee. Ketsuppia ei voi laittaa koska, sitä ei ole ravintoterapeutin suunnitelmassa.

Nyt on flunssa tulossa, mutta eihän nyt voi ottaa c-porevitamiinia tai edes bafucinia. Niissä voi olla sokeria (?). Tai en tiedä miksi ei voi kun ei osaa itsekään sanoa, ei vain kuulemma voi ottaa. Eikä sokeritonta kurkkupastillia. Tuskin ottaa sitten särkylääkettäkään jos pahaksi yltyy.

Pelottaa myös se, miten saa tuon ikäisen olemaan liikkumatta? Koulun liksatunneille ei saa osallistua, joten joutuu tulemaan kotiin aiemmin. Kotona ei ole mitään tekemistä, paitsi potkia palloa, pelata sulkkista, pyöräillä jne... Sorry vaan LPSS, lupaukset on tehty rikottaviksi - pikkuisen, siis ihan pikkuriikkisen, täällä kyllä liikutaan muutoin ollaan LPSS:llä koko porukka...

Murrosiän tuomat haasteet vielä ymmärtäisin, mutta anoreksiaan liittyvät puheet ja kielenkäyttö menee jo yli :-(

Koska tämä on ohi???