Maanpäällinen helvetti vai taivas?

Ensimmäinen vaihtoehto, totesi meitin vaihtari. Siis meidän kylä ja meidän koti teini-ikäiselle. Asumme maaseudulla 8,5 kilometrin päässä "kylältä", eli "kaukana sivistyksestä”. Halusimme rakentaa maaseudulle, asuttuamme jokusen vuoden ”akvaariossa” (joka puolella tontin rajassa kiinni naapuri; edessä, takana ja sivuilla). Vaihtari sai oman huoneen, josta näkymä takapihalle ja jonka ikkunasta voi seurata mm. supikoiria. Nyt opittiin ettei 17-vuotiasta voi vähempää kiinnostaa supikoirat tai mitkään muutkaan ”elukat” mitä täällä vipeltää. Musta kun niitä oli niin kiva seurata iltaisin tietsikan äärestä J Nyt kun työhuoneen paikka vaihdettiin joudun kestään yhä röyhkeimmiksi tulleita oravia.

Kävimme sunnuntaina pienellä kävelylenkillä vaihtaripoikamme kanssa ja tuli puhe etäisyyksistä niin Suomessa kuin Itävallassa. Harvaan asuttuhan tämä seutu on, kuten koko Suomi, siitä kunnan virkamiehet pitävät erinomaisesti huolta. Toki Itävalta on pienempi valtio.  Asukkaita on kuitenkin ~8,4 miljoonaa ja asukastiheys on 100 asukasta neliökilometriä kohti. Arvatkaa mikä asukastiheys on Suomessa? Wikipedia sanoo, että "suhteellisen alhainen, noin 17 ihmistä neliökilometrillä", hah! Suomen asukasluku on jonkin verran pienempi (5,4 miljoonaa), mutta silti. Miksi kaikkien pitää pakkautua yhteen? Etenkin kun olisi maaseutua minne rakentaa. Tähän on varmasti tuhat ja yksi selitystä, mutta en silti ymmärrä.

Vaihtarimme asuu myös omakotitalossa maaseudulla. Maaseutu on kuitenkin melko suhteellinen käsite Itävallassa. Hän asuu pienessä tiiviissä kylässä, jossa talot on rakennettu hyvin lähekkäin kuten jokainen Keski-Euroopassa kierrellyt tietää. Toki etäisyydet sielläkin on pitkiä joissain paikoin. Mutta meidän kylä on teini-ikäiselle kammotus J Totta on, että täältä korvesta ei kulje enää edes bussit puoli kuuden jälkeen (ja päivälläkin harvoin), saatikka viikonloppuisin, jolloin ei mene yhtäkään bussia mihinkään suuntaan. Sitten ihmetellään kun maaseutu autioituu!

On Suomessa toki positiivisiakin asioita. Se mitä vaihtari veisi Suomesta Itävaltaan on opettajat ja opetusmenetelmät sekä teknologia mitä täällä käytetään. Enpä ollut ajatellut, että esimerkiksi projektori, dokumenttikamera, tietsikat sun muut, saatikka se, että joissain lukiossa opiskelijoilla omat Ipadit tm., tietokoneluokka, jonne voi tauoilla mennä koneelle tms. on yleistä Suomessa, mutta ei todellakaan Keski-Euroopassa. Minä kun olen pitänyt Suomea takapajulana! Lisäksi täällä opettajalta voi mennä kysymään apua milloin vain toisin kuin Itävallassa jossa opettajaa kunnioitetaan aivan eritavalla kuin täällä. Ehkä Suomessa olisi tämän suhteen jotain opittavaa? Kurssimuotoinen lukio oli aluksi kauhistus.  Ihmetytti miten oikein tutustuu keneenkään kunnolla, kun kurssit vaihtuu, ihmiset tulee ja menee. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt vaihtaria saamasta roppakaupalla kavereita alkukankeuden jälkeen, ja löytyipä jopa tyttöystävä toisesta lukiosta. Nyt jälkeenpäin kurssimuotoinen lukiokin on parempi kuin itävaltalainen systeemi, jossa kokeita ja isoja harjoitustöitä on koko ajan. Jännityksellä seurataan mitä tuleman pitää kun tulee kotiin lähtö tammikuussa J

Vaikea tietää mitä liikkuu 17-vuotiaan pääkopassa kun ei ole itsellä vielä tuon ikäistä, mutta tässähän sitä opitaan mitä tuleman pitää – tuplaten. Paljon on opittu viimeisten neljän kuukauden aikana puolin sun toisin. Nyt muistan muistuttaa vaihtariamme, jos valittaa vielä etäisyydestä, että ole onnellinen ettet asu meiltä vielä 15 kilometriä eteenpäin, missä asustelee japanilainen vaihtarityttö (tosin viihtyen ihan hyvin). Kun on tottunut viettään viikonloppunsa Wienissä, Tamperekin saattaa tuntua tuppukylältä, saati sitten meidän kylä J Meitä kun on monenlaisia.

Niin, mustamakkarakaan ei ollut mikään ”uutuus”, Itävallassa on vastaavanlaista. Pitää varmaan syöttää vielä mämmiä. Tuskin sitä Keski-Euroopassa on?

Pietari, osa I

Nysse on sitten vihdoinkin tehty, kolmen päivän sightseeing vaihto-oppilaspoitsun kanssa Pietariin. Lähtö venähti marraskuulle, mutta pääasia että päästiin lähteen. Pikkuveikka ei päässyt mukaan, mutta asia olikin selvä jo pitkän aikaa (vaikka toivossa yhä elettiinkin). Laivalla mentiin ja laivalla tultiin takaisinkin "hieman" myöhäsessä. Pietari oli yhä näkemisen ja kokemisen arvoinen, mutta paljon jäi vieläkin näkemättä. Kolmessa päivässä ei vain jaksa juosta määräänsä enempää.Tosin toisella kerralla kaupunki avautuu jo hieman eri silmin ja liikkuminenkin on huomattavasti sujuvampaa. Sirkukseenkaan ei kuitenkaan ehditty ja se on todella näkemisen arvoinen!

Iisakin kirkko

Perjantaina olimme jo maissa klo 10.00 paikallista aikaa ja saatiin sataman shuttle bussi jättään meidät pois suoraan eläintieteellisen museon edessä (ovat mukamas tarkkoja ettei saa jättää kuin Iisakin kirkon luona ja muutamassa sovitussa hotellissa).

Eläintieteellinen museo on todella näkemisen arvoinen. Erityisesti mammutit olivat uskomattomia! Oli jopa pari poikastakin uskomattoman hyvin säilyneenä. 

Toisaalta seeprat sun muut oli surullista nähtävää, sillä olisihan parempi jos olisivat olleet luonnossa. Ei auttanut miehen selitys että ne on varmaan olleet jo kuolleita, tuskin museota varten lopetettuja. Mutta mistä sitä tietää?

Sinivalas

Sitten jatkettiin sillan yli Vasilevskinsaarelta Erimitaasiin. Keväällä kun kävin siellä, ei kierrelty kuin kakkoskerrosta, mutta nyt kipitettiin joka kerros läpi. Nyt on nähty Picassot ja Da Vincit jne. Kakkoskerros on siitä huolimatta mielenkiintoisin. Upein on kirjastohuone. Tuollainen parveke sopis meidän olkkariinkin (olis jotain hyötyäkin korkeasta olkkarista) J

Erimitaasin jälkeen tiet erkanivat ja miehet lähtivät omille teilleen kun minä isoveikan kanssa jäätiin huilaamaan kahvilaan, joita tuolla riittää, ja sitten käveleen Nevski Prospektille. 

Erimitaasi sisäpihalta (Hermitage, Эрмитаж)

Lopulta kävelimme hotellille (Gronwell) saakka lähelle Vosstaniya aukiota  (Moskovan rautatieasemaa). Miehet olivat piipahtaneet jo Kazanin tuomiokirkossa ja ”sipulikirkon” (kirkko veren päällä) luona. Ite oon noi jo nähnyt joten nyt kiinnosti enemmän Gostinyj Dvor joka viime kerralla jäi tarkemmin kiertelemättä J

"Sipulikirkko"

Kazanin tuomiokirkko

Illalla löytyi todella hyvä, ”ei niinkään turistipaikka,” ravintola ihan läheltä. Ruoka oli todella hyvää. Huvittavinta oli että menimme tuonne metrolla yhden pysäkin matkan ja palasimme noin 300 metrin matkan hotellille kävellen! Isoveikalla ainakin suunnistustaidot on hyvät, sillä hahmotti nopeasti mistä mennään takaisin. Paikka oli miltei nurkan takana J Paikka on nimeltään Bliny Domik (Lettutalo), osoite Kolokolnaja ulitsa 8 ja lähellä Vladimirskajan metroasemaa ja Gronwell hotellin nurkilla. Suosittelen!

Reissuilla aina tiedustellaan pojilta mikä on ollut päivän paras kohde/paikka. Tänään oli yllätyksekseni Erimitaasi! Enpä todellakaan odottanut tuollaista vastausta 12-vuotiaalta eläintieteellisen jälkeen. Oli kuulemma mahtava, iso paikka J

Mukava päivä, sää oli suotuisa ja ehdittiin päivän aikana kiertää jo kahden päivän kohteet! 

Palatsiaukiolta

Pietari, osa II

Pietari, osa II

Toinen päivä alkoikin hieman tihkuisena. Olin jo Suomessa varannut Sputnik-nimisen firman kautta yhden retken ja maksanut sen luottokortilla. Tästä alkoikin ongelmat. Menin sitten maksaan retken luottokortilla, koska muuta mahdollisuutta ei ollut. No, yhteys oli suojaamaton. Ne, jotka tuntee meidän perheen paremmin, tietää varmasti mikä huuto ja mökötys tuosta tuli. Olihan se tyhmää, enkä taatusti tee toista kertaa. Tuloksena oli että matkalla hesaan soittelin pankkiin, mutta mitään ei voitu tehdä, joten jouduin kuolettaan korttini. Että se siitä. Kukaan muu ei varmaan tee samaa virhettä, eihän? Mutta hitsi vieköön, kun ei ollut muuta mahdollisuutta! En mainitse yritystä nimeä enempää, enkä todellakaan suosittele. Hyvä busines idea heillä on, ehottomasti, mutta ei vain valitettavasti toimi käytännössä. Opas oli enkun opettaja, mutta meidän vaihtarin mielestä enkun kieli oli huonoa enkun opettajalle. Retki kesti 1,5 h. Minä ja isoveikka jäätiin pois kun ei kerta kaikkiaan jaksettu kävellä eilisen jälkeen. Retki oli kait ok. Kertoi tsaarin ajoista, Rasputinista ja näytti paikkoja. Tosin meitin vaihtari oli jo hyvin selvillä mm. Rasputinista (onkohan maan päällä mitään asiaa mitä hän ei tietäisi?).

Ikuinen tuli (retkeltä jonne isoveikan kanssa ei lähetty)

Kun miehet oli retkellä, isoveikka ja minä painuttiin Stockan yläkertaan Teremokkiin syömään herkulliset blinit. Aivan huippu paikka! Sen verran venäjää sentään osaan, että saan blinit tilattua ja maksettua (listat on vain venäjäksi) J 

Teremok ja super hyvät blinit

Seuraavaksi mentiinkin metrolla Oceanariumiin, joka on Venäjän suurin akvaario. Vähän kuin Sealife täällä, mutta suurempi. Käymisen arvoinen paikka tämäkin! Kannattaa tosin mennä heti aamupäivällä. Keskipäivän aikaan, ainakin lauantaina, tuolla on jo älytön ryysis ja pääsyliputkin on eri aikaan eri hintaiset.Tuossa samassa yhteydessä on myös ostoskeskus. Ei mikään iso mutta oli siellä nyt jotain (+ Mac Donalds jos sitä kaipaa) ja pikkulapsille dinopuisto.

Isoveikka innostui metrolla kulkemisesta, joten ollaan tutustuttu nyt melko lailla metroasemiin. Huvinsa kullakin J Pietarin kauneinta asemaa, Avtovoa (punainen linja, kolmanneksi viimeinen asema), ei kuitenkaan ehditty mennä katsoon.

Jostain metroasemalta

Törmättiin myös suklaamuseoon, kaikkea tuolta löytyykin. Tiesin paikan jo keväästä, mutta ei tullut silloinkaan käytyä sisällä ja sen verran väsyneitä nytkin oltiin, etten saanut isoveikkaa sisälle. Myymälä jo riitti. Tosin sekin oli näkemisen arvoinen, todella upeita suklaaluomuksia (kantsii tsekata webbisivu!)! Näkemisen arvoinen oli myös meidän yksi tuliainen sekä myymälässä hyllyssä, että kotiin saavuttaessa. Pitää olla täys idiootti, yltiöpositiivinen tai mitään ajattelematon, jotta ostaa kyseisen suklaaluomuksen ja uskoo saavansa sen ehjänä Suomeen saakka…

Se oli jalkapallo vielä liikkeestä lähdettäessä.

Illalla oli pakko mennä jälleen Stockan Teremokkiin, sillä pitihän miestenkin saada blinejä. Paikka on varmaan paikallisten Mac, mutta mitä sitten, hyviä noi on. Teremokkejä on muuallakin Nevskin varrella, ei vain Stockan yläkerrassa.

Sunnuntaina oltiin jo niin väsyneitä että päätettiin isoveikan kanssa ottaa bussirundi ja mentiin metrolla Gostinyj Dvorille. City Tour oli kuitenkin jo mennyt, ja ne monet muut jotka hanakasti kauppasi omia tourejaan venäjäksi, lähti vasta 11.-12.00 aikaan, mikä oli liian myöhäistä meille. Rundi muuttui sitten Gostinyj Dvor kierrokseksi J Miehet kävi Oceanariumissa, ja sitten lähdettiin Kunstkameraan.

Oli sekin reissu. Minä (tietenkin minä) halusin mennä vuorostaan bussilla. Tiesinhän mukamas bussinumerot. No, enpä ollut huomioinut että samoja numeroita on johdinautoissa (троллейбус), raitsikossa (трамвай) ja busseissa (автобус). Noustiin eka bussiin, no ei mene perille. Sen verran tajusin, että pitää ottaa raitsikka. No ei mene sekään sinne vaan neuvoi johdinautoon ja antoi sen numeron mikä mulla olikin (no, mulla oli 4 vaihtoehtoa). Noustiin takaisin, eikä mene. No johan nyt pirulainen! Eivät sentään maksua ottaneet. Kolmen (tai neljännen) auton vaihdon jälkeen oltiinkin jo Erimitaasin nurkilla, jolloin joku englannin kielentaitoinen käänsi, että silta on jollain tavalla remontissa jolloin johdinautot ei pääse kulkeen sieltä. Sitä siis yrittivät kovasti selittää, mutta eipä mun venäjänkielen taito taipunut ihan tuon ymmärtämiseen J Olishan tuon matkan toki kävellytkin. Miehet lähti Kunstkameraan ja minä isoveikan kanssa hengaileen kaupungille. Ei tuolla 12 vuotiaalle oikein olisi ollutkaan mitään, joten hyvä ratkaisu tehtiin.

Laivaa ootellessa, iltakävelyllä Erimitaasin nurkilla.

Paluumatka olikin kaikkea muuta mitä odotettiin. Iltapäivällä sää muuttui yks kaks myrskyisäksi. Iisakin aukiolla oli aivan hirveä myräkkä, tuuli vei miltei mennessään. Mitään tietoa ei tullut, että laiva on myöhässä. Saatiin tieto kun soitettiin kysyäksemme mistä shuttle tarkalleen lähtee (Iisakin aukio on "vähän suhteellinen" käsite). Niin sitten odoteltiin maissa 22.30 saakka kunnes shuttle tuli noukkiin meidät satamaan odottamaan. Siellä odoteltiin sitten nelisen tuntia, kunnes päästiin laivaan. Toisaalta olen erittäin tyytyväinen, ettemme olleet laivassa kun laiva tuli Suomesta tuossa myrskyssä! Tulipahan talsittua Nevski Prospektin sivukadut Iisakin kirkon päästäkin :-) Muutoin ei olisi kyllä tullut kierreltyä noin tarkoin.

Eräs näkemisen ja kokemisen arvoinen,"ei-kovin-halpa", kahvila/myymälä Nevskin varrelta

Huomattiin, että esimerkiksi kadunnimet on monessa paikassa yhä vain kyrillisin aakkosin (joissain paikoin keskustassa myös latinalaisin) jolloin opastaminen oli melko haastavaa kun mentiin erikseen. Metroissa on jo selkokielellekin, mutta monesti kyrillisten aakkosten osaaminen helpottaa liikkumista älyttömästi. 

Mielestäni hyvä reissu, mutta isoveikkaa ei tuonne toistakertaa saa. 

Lontoo kuulemma kutsuu :-)

Kuva Iisakin aukion toisesta päästä

Pettymyksiä ja pieniä onnistumisen hetkiä

Se alkoi sitten kolmas sairaalajakso lopulta. Edessä on pahimmillaan 12 viikon jakso LPSS:llä. Niin on ainakin jo uhattu usean viikon ajan. Nyt sitten katsotaan miten elo alkaa sujua sairaalassa. Eka viikko mennään sairaalakoulussa. Jos syömiset sujuu hyvin ja painoa alkaa tuleen, saattaa päästä taksikyytiläisenä kulkeen omaa koulua – sairaalasta tosin. Viikonloppuisin pääsee onneksi ”kotilomille”.

Ei se sairaalaan meno pikkuveikasta tuntunut niin pahalta kuin varmaan meistä muista. Tänään siellä piipahtaessani huomasin, että siellä oli jälleen pikkuveikan ”vanha ystävätärkin” tullut (vai pitäisi sanoa joutunut) takaisin. Viihtyy nyt paremmin kun on kaveri. Tosin en tiedä onko se hyvästä vai huonosta. Mutta saattaapa helpottaakin oloa kun on joku toinen samassa tilanteessa, vaikka siinä ei todellakaan ole mitään positiivista. Joka tapauksessa ystävä tuntuu tärkeältä joten olkoon niin.

Kotona oleskelu oli aikamoista vuoristorataa. Eräänä iltana pikkuveikka kysyi (ihan tosissaan), tiedänkö että hedelmissä on paljon sokeria? No enpä ollut ajatellut asiaa. Mutta sen tajusin samalla hetkellä, että omenien määrä ei ollut vähentynyt vähään aikaan, joten oli jättänyt syömättä aamupalalle ja välipalalle kuuluvan hedelmän. Siinähän on sokeria! Useampana päivänä kiukuteltiin kun äikän kokeesta tuli 9-. Historian koetta, josta tuli vain 8+, oli menossa uusimaan pitkän aikaa. Syitä huonoon numeroon etsittiin sairaalassa olosta, kun ei ollut oma opettaja opettanut ja siitä että me olimme kyselleet vääriä asioita jne. No, enpä muista minäkään niitä kysyttyjä asioita, vaikka niitä lueskelin ja kyselin. Jollei ollut paineita kokeista tai syömisestä, sitten otettiin yhteen isoveikan kanssa. Enpä voi muuta kun huokaista helpotuksesta, että erään matsin jälkeen, tilanne purkautui kunnolla ja ovat sen jälkeen sietäneet toisiaan ilman tappeluita. Ehkä poikien vaan pitää purkaa paineensa välillä?

Kun pikkuveikka pääsi ekan sairaalajakson jälkeen kotiin, tuli tavaksi illalla nukkumaan mennessä rapsutella selkää ja jutella päivän kuulumisia. Vakioksi alkoi muodostua päivän tilannekatsaus, joka oli yleensä se, että ahdistaa. Syöminen ahdistaa ja kun ”pakotetaan” syömään, ruokaa annostellaan eikä saa itse ottaa. Asia alkoi kuulostaan jo itsestä niin ahdistavalta, että aloin kysymään asteikolla 4-10 mikä oli päivän saldo. Kuulostaa hieman paremmalta (hah!) kun kuulee että tänään oli esimerkiksi 5. Skaala vaihteli yleisesti 4+-6 välillä. Kuukauden aikana on kerran ollut 9 ja kerran 7. Eli se siitä, mutta parempi toi käytäntö joka tapauksessa oli. Pitää olla kiitollinen siitä yhdestä ysistä ja yhdestä seiskasta.

Syöminen on ollut yhä haasteellista, vaikka miltei kaikki on syöty mitä lautaselle on annosteltu. Tosin on itsekin lipsuttu välillä, ei vain jaksa. Jostain syystä naudanjauheliha ei mene jauhelihakeitossa kun siinä on kummia kovin paloja ja niitä on paljon. Käytännössä koko syvän lautasen reunat on jauhelihassa joita ei voi syödä. Tortillaa syötäessä näitä ei ole, vaikka on aivan samaa jauhelihaa mutta tortillamausteen kera. Makaronilaatikkoa ei voi ottaa reunoilta, kun siinä on rasvaa. Eikä myöskään päältä kun siinä on juustokuorrute (joka taas on isoveikan ja vaihtarin herkkua). Mikäs siinä sitten kaivaessa laatikkoa sieltä keskeltä. Kaurapuurokin syödään kuiviltaan, mitään ei saa laittaa joukkoon (mahtaa olla hyvää…). Tähän kaiken päälle vielä murrosikä, niin elämä on todellista juhlaa!  Ihmetyttää vaan mistä ihmeestä tuon ikäinen imee niin paljon tietoa ravintoasioista sun muusta? En usko että webistä surffaa, kun yleensä pelailevat.

Onhan tässä positiivisiakin asioita tapahtunut. Suuri yllätys oli, kun pikkuveikka meni kaverilleen yökylään yksi lauantai ja parina viikonloppuna meillä on ollut kaveri yökylässä. Se on todella paljon, sillä ei ole halunnut meille ketään viime kevään jälkeen, eikä ole halunnut itse lähteä minnekään. Olisko nämä jo paranemisen merkkejä? Liikuntakielto on yhä ehdoton, ja se riepoo. Toissa viikonloppuna oli kaveri yökylässä ja ehdotti että mennään pihalle, jolloin pikkuveikka totesi että mitä siellä kun mä en voi liikkua. Ymmärtää siis kyllä asian vakavuuden mutta kun silti ei paino nouse. Ateriasuunnitelman mukaiset ruoat on hurjan isoja, en jaksaisi itsekään kaikkea syödä, eikä todellakaan liiku. Silti ei paino nouse, joten nyt sitten otetaan LPSS:n kautta vauhtia.

Rankkaa taas alkaa rampata sairaalassa harva se päivä, tosin siellä on kuljettu viime keväästä saakka ties kenenkä juttusilla. Tässä asiassa on suomen terveydenhuolto pelannut kyllä viimeisen päälle. Apua on saatu kyllästymiseen asti ja tukea tulee monelta suunnalta. Pikkuveikka on kuulemma päässyt hoitoon ajoissa – tosin yksityisen lääkärin kautta mentiinkin kiireellisesti TAYSiin, ei esimerkiksi kouluterveydenhuollon kautta (edes lääkäriin).

Elämä tuntuu olevan aikamoista vuoristorataa.

Edesmennyt Laku pokkeri jaksoi piristää kaikkia oman aikansa.

Suunnistuksen Sprint-kisat Tampere - mitä kaikkea voikaan sattua?

Kyllä oli taas päivä. Isoveikalla oli mielenkiintoinen suunnistuskisa tiedossa, Mikonpäivän sprinttisuunnistus Tampereen keskustassa mitä upeimmissa maisemissa Tampellan ja keskustorin ympäristössä. Mutta miten voikaan kaikki mennä pieleen - tällä kertaa vanhempien mokatessa.

Kotoa sentään lähdettiin ajoissa, 12.40, koska tarkoitus oli hakea Intersportista talvikengät kerrankin ajoissa, viime talvena niitä metsästettiin myöhässä ja oli haastavaa löytää enää oikeaa kokoa. No, kengät saatiin. Isoveikka kipitti koskarissa suunnistuspiikkarit jalassaan. Sitten alkoi koputtaa joku pääkopassa, ja soitin tutulle varmistaakseni voiko sprinttikisoissa juosta piikkareilla. No ei voi! Toisinaan sprinteissä voi, mutta juuri näissä kisoissa ei. Eikä mukana tietenkään ollut kuin jotkut DC:n linttaan käytetyt skate-kengät. Eikun soitto isukille, joka etsi parkkipaikkaa, että kengät tarvitaan. Siinä sitten vaihdettiin muutaman painokelvoton sana ja isukki lähti ajamaan noin 30 kilsaa takaisin kotiin hakeen kenkiä. Kisoihin aikaa alle tunti.

Toinen soitto SK-Kangasalan valmentajalle, että mistäs on lähtö kun isukki oli tietävinään että se on Ratinasta, mutta ketään ei näkynyt. Lähtö oli tietenkin keskustorilta! Selvisi vielä, että Pyryn lähtö oli ensimmäisenä, klo 14.00. Eikun kiireellä keskustorille upean sillan kautta, oltiinhan niin lähellä jo sillan kupeessa. Tulipahan testattua sekin kun kiidettiin Laukontoria ja keskustoria kohti. Tosin maisemia ei ehitty katseleen. Kaiken lisäksi Laukontorilla oli kalamarkkinat, joten ihmisiä oli valtavasti ja aika ruksutti. Olisi se varmaan näky, minä paksussa toppatakissa ja toinen suunnistuskamoissa. Oli sentään lämmintä 9 astetta, mutta minkäs teet kun kotona vielä paleli - mutta kyllä se siitä muuttui tuskanhieksi aika nopeasti.

Kisapaikalla oltiin 13.40 ja lähtö 14.00. Isukki oli vielä ajamassa kotia kohti, joten siinä sitten ihmeteltiin mistä kengät, mistä emitti, mistä kompassi? Mutta pelastus koitti! Kyllä on SK-Kangasalan toiminta todella kiitettävää! Valmentaja huikkasi olisiko kellään lainata lenkkareita, ja löytyihän ne. Eräs nainen, jolla oli oma lähtö vasta 15.00, lainasi ystävällisesti omansa ja otti isoveikan skate-kengät siksi aikaa. Onneksi on jalan koko jo sen verran iso että voi lainata aikuiselta :-) Koska kilpailuintoa löytyy eikä kisoja halunnut jättää mistään hinnasta väliin, ei haitannut naisten oranssinpinkit (oli muuten upeat väriset!) lenkkarit lainkaan. Emitin sai vuokrattua ja kompassikin saatiin lainaan.

Sitten juoksua lähtöpaikalle, joka oli Siperian kupeessa. Eikös sitten huomattu, että kokoontumispaikalla oli unohdettu noutaa numero! Ne olisi ollut vielä samassa paikassa kuin emitit vuokrattiin. Äiti mokasi. Taas astui apuun eräs SK-Kangasalan suunnistajan isukki, joka ohjasi kiireesti lähtöä hoitavien luokse (ja lainasi hakaneulat numerolappua varten), jotka taikoivat isoveikalle "varalapun" ja tsekkasivat numeron (mistäs mä sellaisen olisin tiennyt/muistanut, kun mäntti en katsonut sitä listasta kokoontumispaikalla) ja ohjasivat eteenpäin. Ja niin onnistui lähtö!

Maaliin saapui onnellinen poika, joka oli löytänyt kaikki rastit. Tosin oli vahingossa leimannut yhden ylimääräisen kun oli ollut ihan vieressä. Tähän oli syynä se, että me vanhemmat oltiin unohdettu myös rastimääritteelle tarkoitettu tasku, joten isoveikalla ei ollut rastimääritettä mukana. Reppu, jossa olisi ollut edes emitti, oli autossa ja isukki matkalla kotoa lenkkareiden kanssa. Ehti kisoihin kun maaliin oli tultu jo noin 5 minuuttia sitten - lenkkareiden kera ja noin 58 kilsaa ylimääräistä ajettuna. Jos jotain positiivista pitää tästä kaikesta pusertaa, niin isoveikan alkulämmittely sujui kitkatta kun jouduttiin juoksemaan koskikeskuksesta laukontorin kautta keskustorille ja sitten Tampellan kupeeseen. Alkulämmittely on ollut aina hieman haastavaa, mutta nyt se ainakin tuli tehtyä.

Mitä tästä opimme?
Teimme listan, mitä kaikkea pitää ottaa kisoihin mukaan. Lista on printattuna ja laminoituna kahtena kappaleena. Sekä äiti että isukki lukee kilpailuohjeet, huolimatta siitä kumpi lähtee kisoihin. Lisäksi myös isoveikka itse lukee ne huolella ja kertaa kilpailusäännöt, eikä roiku tietsikalla viime tippaan. En tiedä miksi kävi näin (tai tiedän mutta en sano, asiasta on "puhuttu" tänään aika kovastikin), mutta kaikki päätyi kuitenkin hyvin ja opimme jotain. Isoveikan aika olisi ollut varmasti hieman parempi jos asiat olisi sujuneet kuten olisi pitänyt, mutta otamme opiksemme. Seuraavat kisat (kaksipäiväiset) on ensi viikonloppuna Turussa ja seuraavat heti perään Tukholmassa, joten ei ole varaa mokata toistamiseen. Toisaalta tämä oli todella nolo juttu, sillä nämä eivät todellakaan olleet ensimmäiset kisat.

Koska päivä meni miten meni, päätettiin käydä vakoilumuseossa, kun kaupungilla kerran oltiin ja lehdessä mainostettiin, että tänään on ilmainen pääsy. Isoveikkakin suostui lähteen kiristettyään itselleen jonkun X-box pelin (suotakoon se vanhempien mokailun vuoksi). Pääsy ei suinkaan ollut ilmainen, vaan lehdessä oli ollut virhe! Mitä vielä voisikaan sattua? Isukki maksoi itsensä ja isoveikan sisälle, ja painuin yläkertaan teelle ja suklaacookielle, jotka koin ansainneeni kaiken tuon juoksemisen jälkeen. Toisekseen olen käynyt tuolla museossa jo aiemmin. Ei kuulemma ollut kovin kummoinen, sillä museossahan on enemmän historiallisia kamoja, ei ihan James Bond kamaa tai sinne päinkään (en tiedä mitä odottivat). Mutta pääasia, tulipahan käytyä ja makunsa kullakin :-)

Kotiin päästyä oli pakko purkaa aggressioita mites muuten kuin käymällä rikkaruohojen kimppuun!
Itepähän halusin ison pihan (asiasta olen kuullut ihan tarpeeksi) ja paljon kukkapenkkejä. Lisäksi me mäntit vanhemmat (Huom! En ole yksin syyllinen asiaan!), istutimme apilaa nurmikon joukkoon. Onhan se niin mukavan näköistä ja leviää alkuun niin nopeasti. Täys vikatikki! Voin kokemuksesta sanoa, että apila leviää varmasti kaikkialle, myös kukkapenkkeihin ja valtaa nurmikon.

Elämää sairaalassa ja sairaalan jälkeen

Niin on kesä vierähtänyt - sairaalassa. Ainoa reissu tämän kesän aikana tuli tehtyä juhannuksena mökille Hauholle ja sekin hieman synkissä merkeissä. Mökki oli kuitenkin vuokrattu aikaisemmin. Päivää myöhässä mentiin, jotta saatiin pikkuveikka sairaalasta mukaan. Yhdeksi yöksi jopa pääsi (täysi liikuntakielto päällä). Seuraavana päivänä 80 km takaisin TAYSiin viemään pikkuveikka ja takaisin mökille viettään loppuaika. Että sellainen juhannus tällä kertaa. Tällöin oltiin vielä vuodeosastolla. 

Juhannuksen jälkeen yritettiin kotona muutamia päiviä, sitten lähdettiin sairaalaan, mutta ei sentään takaisin vuodeosastolle. Syke oli jo sen verran korkealla ja sydämenlyönnit säännölliset, että sai sentään kävellä itekin hieman muutoin kuin vessan ja sängyn väliä. Kotielämä ei vain onnistunut, joten nyt jatkettiin LPSS:llä. Elämä TAYSin LPSS:llä lähti sujuun yllättävän hyvin. Olot osastolla on todella kotoisat. Oma huone, omat romppeet, yhteinen olkkari, peliaikaa pleikkarilla 1h/päivä. Mitäpä muuta sitä tarttisi kun on täys liikuntakiellossa. Alku sujuikin hyvin kunnes anoreksia alkoi näyttäytyä kunnolla. Luojan kiitos, osastolla on aivan mahtavat hoitajat! Mitä kaikkea he joutuvatkaan kuulemaan syömishäiriöisten suusta? Pikkuveikka oli joku päivä todennut hoitajalleen "ooksä ihan tyhmä, luuleksä että tällä kukaan pystyy laihtuun kun vahditte koko ajan syömiset". Välillä syötiin illallista miltei kaksi tuntia osittain jo itkien. Miten reagoida sitten siihen kun toinen sanoo olevansa lihava (?), mitä ei siis todellakaan ole - mutta luulee olevansa.

Siihen saakka, kunnes kaksi jo kaveriksi tullutta lasta kotiutettiin, oli osastolla kivaa. Sairaalakoulussakin oli kivaa ja parempi opettaja kuin omassa koulussa. Ja ruokakin parempaa kuin omassa koulussa (!). Tosin syöminen kesti välillä enemmän tai vähemmän "pidempään". Eräällä uskontotunnilla oli pyydetty kirjoittamaan asioita joista ei pidä ja joista erityisesti pitää. Pikkuveikka oli kirjoittanut vihaavansa LPSS:ää ja pitävänsä jalkapallosta. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut että parantuminen olisi alkanut, valitettavasti ei. Toisena päivänä pikkuveikka oli pyytänyt lakikirjan. Halusi kuulemma tietää mitä oikeuksia on 12-vuotiailla. Että silleen se aika kuluu LPSS:llä.

Viime viikon ajan veikka pääsi vihdoin "päiväpotilaaksi". Aamulla taksi haki 7.00 kotoa sairaalaan aamupalalle ja kouluun ja toi 15.00 kotiin. Kaikki meni suht koht ok. Paitsi illat nukkumaan mennessä on aika haasteellisia. Sängyn luona rapsutellessa ei todellakaan ole kiva kuulla 12-vuotiaan suusta: ahdistaa, en halua lihoa enää yhtään, koska syöminen loppuu yms. Mitä siihen sitten sanot? Mitä toteat siihen kun toinen sanoo, ettei halua meille ketään, ei edes kavereitaan, eikä halua lähteä minnekään? Pahinta on, että tässä on itsekin pahasti erakoitunut kesän aikana. Asiasta ei pysty vieläkään puhumaan kuin muutaman kanssa (todella suuret kiitokset heille!). Vaikka sairaalassa on rampattu koko kesä ties kenenkä juttusilla, syytä anoreksiaan ei löydy, samoin kuin syitä veikan kummalliseen käytökseen mikä johtuu toki anoreksiasta.

Tänään oli kaveri ekaa kertaa pitkästä aikaa käymässä, ja kivaa kyllä oli. Eipä oikein uskoisi että on edes mitään sairautta - paitsi ruoka-aikoina. Tuntuu että mitä pitempään on kotona, sitä vaikeammaksi taas menee syömiset. Totesi jo itsekin yksi päivä, että haluaa takaisin LPSS:lle päiväpotilaaksi! Olin kait tehnyt surkeaa ruokaa, tai mitannut väärin tms. Mutta jos laitat leivän päälle teelusikallisen verran oivariinia, kuten pitääkin, on se väärin ja ylitsepääsemätön ongelma. Ei voi syödä. Mitäs siinä sitten teet? Laitoin todellakin teelusikallisen, mitaten sen teelusikalla ihan oikeasti, ja melkoinen riitahan siitä jo syntyi. Oli kuulemma liikaa. Teki uuden leivän, ja supikoirille meni ylimääräinen leipä (ei ihme että meidän markilla supikoirat on pulleita).

Nyt viikonloppuna veikka kotiutettiin kokonaan ja paluu omaan kouluun häämöttää huomenna. En ollut perjantain kotiuttamiskokouksessa kun oli mukamas tärkeämpää - olin koulussa! Miltei vieressä ja tylsällä luennolla, jossa ei ollut edes mitään uutta, mutta olinpa paikalla (koska tuossa "aikuiskoulutuksessa" on niin sairaan tarkkaa ettei tule poissaoloja muutoin laskee numero!). No isukin työpaikka (kuten omanikin) joustaa, koulu ei.

Pelottaa aivan hirveästi miten koulu alkaa ja erityisesti syöminen ruokatunneilla kun se on kotonakin vaikeaa. Veikalla on erittäin tarkka ravitsemusterapeutin tekemä henkilökohtainen ateriasuunnitelma, jota noudatetaan kirjaimellisesti. Kukaan, anoreksiaa kokematon, ei varmasti usko miten pienissä osissa pystyy makaronilaatikon (2,5 dl laatikkoruokaa suunnitelman mukaan) syömään ja miten pitkään siihen saa aikaa kulutettua. Annoksen saa syötyä noin 4 millin palasissa ja hitaasti näykkimällä - ja kun aikansa syö itkua tihrustaen ruoka onkin jo kylmää. Niin ja laatikon päällä olevaa juustokuorrutusta ei missään nimessä voi syödä. Eikä reunoja, koska vuoka on voideltu oivariinilla. En tiedä mitä tästä oikein tulee. Ketsuppia ei voi laittaa koska, sitä ei ole ravintoterapeutin suunnitelmassa.

Nyt on flunssa tulossa, mutta eihän nyt voi ottaa c-porevitamiinia tai edes bafucinia. Niissä voi olla sokeria (?). Tai en tiedä miksi ei voi kun ei osaa itsekään sanoa, ei vain kuulemma voi ottaa. Eikä sokeritonta kurkkupastillia. Tuskin ottaa sitten särkylääkettäkään jos pahaksi yltyy.

Pelottaa myös se, miten saa tuon ikäisen olemaan liikkumatta? Koulun liksatunneille ei saa osallistua, joten joutuu tulemaan kotiin aiemmin. Kotona ei ole mitään tekemistä, paitsi potkia palloa, pelata sulkkista, pyöräillä jne... Sorry vaan LPSS, lupaukset on tehty rikottaviksi - pikkuisen, siis ihan pikkuriikkisen, täällä kyllä liikutaan muutoin ollaan LPSS:llä koko porukka...

Murrosiän tuomat haasteet vielä ymmärtäisin, mutta anoreksiaan liittyvät puheet ja kielenkäyttö menee jo yli :-(

Koska tämä on ohi???

Kotiutuminen - ja paluu

Juhannuksen jälkeen, hieman yli kahden viikon sairaalassaolon, meidän pikkuveikka pääsi kotiin. Elämä alkoikin sujuun miltei ”normaalisti” tarkan, ravintoterapeutin tekemän, ruokalistan kera. Sen lisäksi piti valvoa, että jokainen ateria ja välipala tuli syötyä sekä tehdä eri ruoat lounaaksi ja iltaruoaksi (mikrolämmitetty ei käynyt). Pojalla oli omat vaatimukset mitä suostui syömään ja kyllä sitä mietittiinkin mitä ruoaksi tehtäisiin. Tätä jatkui koko heinäkuun. Vaatimuksia ja vaatimuksia, mikään ylimääräinen, mitä ravintoterapeutin listalla ei ollut, ei kelvannut ja syötiin juuri se mitä oli määrätty – kunnes alettiin lipsuun siitäkin. Rasvaa ei laitettu leivän päälle kuin 1/6 veitsen terältä – ”suositus” oli 1 tl. Hedelmät ja salaatti jäi pois, jälkiruokaakaan ei mukamas jaksanut ruoan jälkeen. Lupasi syödä myöhemmin, jos söi. Yhtenä iltana haettiin siipiä, jotka on aiemmin olleet herkkua, eipä kelvannut nyt. Ei halunnut edes maistaa. 

Tilanne pääsi lopulta siihen, että viime torstai-iltana pakattiin tavarat ja perjantaina aamusta lähdettiin kohti Taysia. Tilanne kiristyi lopulta tähän pisteeseen. Eräs hoitaja totesi eräällä punnituskäynnillä, että kuulostaa siltä että meidän elämä pyöriin nyt täysin pikkuveikan ympärillä. No, niinhän se on pyörinyt eikä mikään muutu parempaan suuntaan. Kotona poika haluaa liikkua edes hieman, liikuntakiellosta huolimatta, mikä toisaalta on ymmärrettävääkin. On annettu pelata vähän sulkkista, mikä sekin kuulemma oli liikaa. Ilmeisesti osittain tästä syystä painokaan ei ole noussut, päinvastoin, hieman tippunut.

Nyt kun ollaan rampattu Taysissa ja jauhettu asiaa, olen miettinyt miettimistäni mistä kaikki alkoi. Tällaista en halua enää ikinä kokea. Vaikka sanotaan että se mikä ei tapa, vahvistaa, tuntuu että eikö tässä ole jo koeteltu aivan riittämiin. En tunne ketään jolla olisi ollut syömishäiriö, mutta tuttavapiiristä näitä on löytynyt jonkin verran, miltei kaikki tyttöjä. Kaikki hyvin lahjakkaita ja menestyviä koulussa, 12-15-vuotiaita. 

Miksi haluan kertoa tästä? Kirjoittaminen helpottaa itseäni sekä erityisesti siksi, etten halua kenenkään muun joutuvan samaan tilanteeseen. Emme itse tunnistaneet oireita, mitkä jälkeenpäin on lueteltu selviksi oireiksi. Toisekseen itse ainakin olen luullut, että kyllä se syöminen alkaa sujumaan tässä kesän aikana. Mutta asia ei olekaan niin yksoikoinen ja tulee kestämään kenties ties kuinka pitkään. Tällä asialla ei ole tarkkaa alkua eikä loppua. 

Se, miksi pikkuveikka on tuossa tilanteessa, alkoi jo viime syksyltä. Jostain tuli kimmoke lenkkeilyyn. Ensin aloitettiin varovaisesti pienillä lenkeillä, kuten pitääkin. Sitten piti ostaa kunnon juoksulenkkarit ja lenkit pitenivät. Sellainen 8 km oli yleinen lenkki 3 kertaa viikossa. Tämän lisäksi tuli futsal harkat kerran viikossa. Sitten innostui hiihdosta. Piti kuskata eri paikkoihin ja hiihtolenkitkin pitenivät. Seuraavaksi alkoi lihaskuntotreenit. Piti tehdä vatsaliikkeet, punnerrukset ja leuanvedot sun muuta. Tavoitteena oli Ideapark juoksu toukokuussa, jonka juoksikin menestyksekkäästi – koska painoa ei ollut, oli varmasti helpompi juosta. Niin ja tuon kaiken lisäksi 3 tuntia koululiikuntaa viikossa, ja isoveikan suunnistustreenitkin alkoi kiinnostaa ja alkoi käydä mukana iltarasteilla. Nyt kun tuota miettii, niin miten ihmeessä pojalla riitti edes aika kaikkeen tuohon?

Koululäksyt sekä lisätehtävät tehtiin aina viimeisen päälle. Kokeisiin piti kuulustella monet kerrat, joten on itsekin kerrattu ala-asteen viides luokka tarkalleen. Todistus oli odotetusti erinomainen ja sen eteen poika näkikin vaivaa (kaiken muun ohessa). Ruoka-asiat alkoi kiinnostaa alkuvuodesta. Olihan se kivaa, kun lapsi on kiinnostunut mitä kaupasta tuodaan ja alkaa syödä todella paljon hedelmiä sekä salaattia todella hyvin. Karkit jäi kuin huomaamatta pois. Talvemmalla vielä söi, mutta jälkeenpäin ajatellen vähensi koko ajan. Perjantain karkkipäivänä ei lopulta tainnut haluta mitään. Eräs erikoinen asia oli se, että hän alkoi huolehtia muiden syömisistä enemmän ja piti tärkeänä että jokainen on ruokapöydässä samaan aikaan, kattoi pöydän ja teki salaattia yms. Ei kai tuossa nyt mitään erikoista ole, mistäpä tuon olisi tajunnut olevan yksi ”oireista”. Tosin ei kolkuttanut moni muukaan edellä mainituista asioista.

Nyt on edessä toivottavasti lyhyt sairaalajakso. Kotona pikkuveikka itsekin haluaisi mieluimmin olla, mutta kun joku ”mörkö” estää syömästä ja siitä pitäisi päästä eroon. Enää ei anneta liikuntaharrastusten hallita lasten elämää. Liika on liikaa, vaikka siitä kuinka nauttisikin. Jatkossa ainakin osaan seurata tarkoin, miten paljon ja missä liikkuu sekä huolehtia että syö myös sen mukaan miten liikkuu. Eikä se koulu niin tärkeä ole. Niinistön keskiarvo vuonna 1967 Salon yhteislyseosta oli 6,5. Ainoa kymppi tuli liikunnasta, muut olivat kutosia ja seiskoja. Pressaksi on kuitenkin edennyt, joten se siitä koulumenestyksestä J

Huono minä olen antamaan neuvoja, mutta sanonpa kuitenkin, että nauttikaa lomastanne (kellä sitä on) ja olkaa lastenne kanssa – enkä tarkoita vain sitä ”laatuaikaa”, mikä sanahirvitys nykyisin jostain syystä esiintyy. Pelatkaa lautapelejä, tehkää yhdessä ristikoita, kotitöitä tai mitä muuta tahansa kunhan yhdessä tehdään. Tai olkaa vain tekemättä mitään. Eikä vain kesälomalla, vaan yleensäkin.

Ensi kuun puolivälissä saapuu perheeseemme kolmas poika puoleksi vuodeksi. Itävaltalainen vaihto-oppilas, ”urheiluhullu” ja koulussa menestyvä aktiivinen nuori. Voisiko asia enää ”huonommin” tässä tilanteessa olla? No, isoveikka saa lenkkeilykaverin ja laskettelukaverin. Eteenpäin mennään saksaa opiskellen…J Eiköhän asiat ole paremmin syksyllä, toivotaan ainakin. Erittäin positiivista tässä on, että syke on pysynyt erinomaisena ja periaatteessa pikkuveikka voi fyysisesti hyvin. Eli ei enää sydänfilmejä ja verikokeita kun arvot ovat nyt pysyneet hyvinä.

Kesän pieniä iloja. Supikoiraperhe, joka on vieraillut koko kesän iltapalalla (kuvassa emo).

Elämää sairaalassa

Kuusi päivää takana sairaalassa. Illat on vierähtänyt sairaalassa istuessa pirpanan seurana ristikkoja tehden tai videoita katsellessa. Itkien ja alahuulta purren on ajettu monena iltana myöhään kotiin vaikka pirpanalla on sairaalassa todella hyvät oltavat. Kahden hengen huoneessa, oma TV, DVD ja pleikkari. Pleikkarilla tosin sai vasta eilen vähän aikaa pelata. Liikkuminen rajoittuu yhä vessan ja sängyn välille. Hoitaja on koko ajan lähellä. Syömiset vahditaan, jotta tulee varmasti syötyä kaikki (annokset on tarkoin mitattu ja kalorimäärät laskettu). Sykekin on noussut jo yli 50, mutta jalat ja kädet ranteita myöten yhä todella kylmät. Parannusta tosin, sillä kädet olivat aiemmin kyynärpäitä myös jääkalikat.

Eilen pirpana pääsi kotiin kolmeksi tunniksi jotta kokeiltiin miten välipalan syönti onnistuu kotona. Hyvin meni kaikki alas. Tuntuu hullulta kun pitää sairaalassa kuskata pyörätuolilla ulko-oven eteen tuotuun autoon. Kotonakin pitäisi maata ja lueskella tms. Tietsikalla on kyllä saanut istua jonkin aikaa. Sairaalaankin kuitenkin palasi mielellään! Tänään pääsi jo hieman pidemmäksi aikaa ja kokeiltiin välipalan ja illallisen syöntiä kotona. Hyvin meni, mutta matkalla sairaalaan totesi että kauanko pitää vielä syödä noin paljon?!? KääK! Nythän pirpana syö juuri sen mitä pitäisikin. Tässä sitä taas ollaan. Eilen tuputti sairaalassa mulle lounaansa jälkiruokajäätelöä kun ei olisi jaksanut. Hoitaja palautti kyllä nopeasti pirpanan todellisuuteen, ja jäätelö oli syötävä ihan itse.

Huominen onkin jälleen sairaalapäivä. Edessä sydänfilmi ja verikokeita sun muuta. En tiedä pitäisikö huolestua kun pirpana on aivan tyytyväinen sairaalassa ollessaan (?) eikä kotiin tunnu olevan hinkua. Jospa tajuaa jo tilanteen vakavuuden itsekin.

Olen erittäin positiivisesti yllättynyt hoidon tasosta lasten polilla - skeptikko kun olen aina ollut julkisen puolen terveydenhuollon suhteen. Pirpana on saanut tuolla todella erinomaista apua ja tukea. Koko perhe on otettu hyvin huomioon. Tosin isoveikkaa vähät kiinnostaa pikkuveikan tila - totesi tänään, että itepähän on jättänyt syömättä, joten se siitä tuesta. Lääkäri käy joka päivä, sykettä, painoa sun muita arvoja seurataan säntillisesti. Paino on sentään noussut 29,5 kilosta jo tämän aamun 30.8 kiloon. Se on jo paljon! Muutaman ekan päivän aikana paino ei tahtonut nousta lainkaan.

Edellinen viikko oli niin rauhallinen kun isoveikka oli Vierumäellä leirillä. Sitten oli paluu harmaaseen arkeen kun troublemakeri palasi leiriltään upouuden kompassin ja emitin hukanneena. Karttapussi oli kyllä tallella, ja leirin kartat pussissa. Mutta ne arvokkaimmat kamat oli hävinneet. Tähän poika totesi isukilleen, että "on sentään ne tallella!" Mitä positiivisuutta - jos noin voi tässä tilanteessa ajatella. Niin, syytä olisi kai olla tyytyväinen... Emitti ja kompassi ei maksakaan kuin  ~110 euroa. Muovipussi kartoille ja käytetyty kartat, joilla ei tee enää mitään, eivät ehkä kovinkaan arvokkaita, mutta tallessa ovat.

Syystä sai sitten pelikieltoa ja tietsikka otettiin pois, jolloin alkoi tavarat lenteleen, joten kotikin on nyt ”normalisoitunut” kun on tavarat leviteltyinä pitkin poikin. Ja voi sitä sanavarastoa mikä voi tuon ikäisellä pojalla olla! Eikä pikkuveikkaa ollut ikävä - ainakaan sitä ei tunnusteta. Pakolla vietiin perjantaina sairaalaan veljeä katsomaan. Voi sitä veljesrakkautta. Valoa kuitenkin tunnelin päässä, pirpana b pääsee tiistaina taas kotiin (ja isoveikka pakenee kaverillensa) ja vatsalaukkukin alkaa venymään pikkuhiljaa. 

Erilainen kesäloma

Missä mättää, kun kaiken pitäisi olla hyvin, mitään ei puutu (?), koulu sujuu hyvin, kavereita riittää, harrastuksiakaan ei ole liikaa? Sitä tässä ollaan pohdittu viimeiset kaksi kuukautta.
Tilanne on nyt se, että huomenna mennään päivystyksen kautta Taysiin vuodeosastolle, koska ruoka ei edelleenkään mene alas. Tai meneehän sitä, muttei riittävästi. Kovasti on yritetty viikon ajan, mutta paino ei ollut tämän päivän punnituksessa grammaakaan vaan pysynyt samassa. 29.6 kilossa pysytellään, eikä leposyke ole noussut yhtään 42:sta..
Nyt on niin tyhjä ja avuton olo. Mitä ihmettä voisi itse tehdä? Toista kun ei voi pakkosyöttääkään.

Pirpanalle ei oikein edes jäätelökään kelpaa ja vaikka mitä ruokia yrittäisi tehdä, menee vain pieni määrä alas. Salaatti sen sijaan on herkkua - ja sehän tunnetusti "täyttää" mahan.
Jännä juttu, että jaksaa huolehtia kyllä muiden syömisestä, siis että muilla on riittävästi. ja että kaikki varmasti syövät samaan aikaan.

Nyt on oltu viikko täydellisessä liikuntakiellossakin - ei ole tramballe asiaa, ei uimaan, ei kävelylenkille. Hieman on annettu sulkkista pelata, mutta siinä se liikkuminen onkin. Tämän kesän Stadium Sports Camp leiri ja monet jalkkisottelut jäävät väliin, harkoista puhumattakaan.

Edelleenkään en ole lukenut yhtäkään anoreksiasta käsittelevää kirjaa (sitä vaan elää päivä kerrallaan TAYSista saatujen ohjeiden mukaan), joten suuret kiitokset nille kavereille, jotka ovat valistaneet asiasta ja kertoneet tuttaviensa kokemuksista. Siis selviytymistarinoista yms. Anoreksia ei nykyisin ole vain tyttöjen ongelma, se on käynyt selväksi. Mutta kun se osuu omalle kohdalle, omalle pojalle, on se aivan käsittämätön isku.

Jos jotain positiivista näkee asiassa, niin pirpana A on pyöräillyt miltei joka päivä 5-6 kilsaa mennen tullen kavereilleen yhtään valittamatta! Kotona kun ei ole koskaan mitään tekemistä - varsinkin nyt kun on taas konekiellossa. Miten voi identtiset kaksoset olla noin erilaiset?

Niin ja liikkuuhan meidän pihalla jo päiväsaikaankin pullea supikoira. Mikäs sen liikkuessa, kun on varma leipäbaari miltei joka toinen ilta. Rohkeammaksi tuntuu käyvän päivä päivältä.
Elämä jatkuu enkä epäile etteikö tästä selvittäisi - vaikkakin nyt joudutaan TAYSin kautta ottaan vauhtia.

Aurinkorinteen elämää

Haaveissani on ollut pitkään kirjoittaa blogia meidän perheen tapahtumarikkaista reissuista. Aloitinkin jo kirjoittamaan viime kesän kolmen viikon Keski-Euroopan reissusta, mutta sitten asia vain jäi. Nyt blogi-ajatus heräsi henkiin viime perjantaisen tapahtumaketjun vuoksi, jonka haluan jakaa myös muille.

Aurinkorinteen elämää nimi tulee tonttimme nimestä. Sellainen kun piti keksiä lohkomisen yhteydessä. Talon paikka oli osittain pikkuisen rinteen päällä ja hyvin aurinkoisella paikalla, joten siitä nimi. Toisekseen mielikuvitukseni ei oikein suostunut laukkaamaan keksiessäni nimeä blogille. Katsotaan jatkuuko blogi-innostukseni tästä eteenpäin laidasta laitaan aurinkorinteen vaiheita kuvaten tai vaikka  reissublogin merkeissä. Mikäli ehdin kirjoittelemaan, odotettavissa ei ole super iloisia kuvauksia reissuistamme, tai elämästämme, vaan pikemmin itseironisia kuvauksia jokapäiväisistä tapahtumista. Reissumme ovat olleet mahtavia, mutta tapahtumarikkaita ja opettavaisia - kuten elämämme yleensäkin.

Tänään selvisi eräs jonkin aikaa meitä mietityttänyt asia nimittäin se, kuka käy syömässä työhuoneen  eteen pusikkoon viedyt leipien jämät (kun ei ole tullut hevosille vietyä). Mika sattui iltahämärässä näkemään supikoiran nuuskimassa kyseisellä paikalla. Ei sitten olleet kettuja, joita en ole pitkään aikaan nähnyt.

Tämä selittänee miksi minä istun työhuoneessani yömyöhällä koneeni ääressä tuijottaen välillä pihalle :-) Tosin näen vain noita riivatun rusakoita, jotka käyvät oikein ilakoimassa minulle syötyään jälleen kerran (verkolla suojatun) rautatieomenapuuni. Tosin puu voitti tälläkin kertaa, oksat typistettyinä, joten periksi ei anneta!

Anoreksia hiipi perheeseen

Tapahtui perjantaina 17.5. Istuimme poikiemme (puhun Pirpana a:sta ja Pirpana b:stä sillä jo odotusaikana sairaalan papereissa puhuttiin a ja b pojasta. A on isoveikka 13 minuutin erolla pikkuveikkaan)  kanssa pitkästä aikaa Koski-klinikalla odottaen tutulle lääkärille pääsyä. Syynä oli pitkittynyt flunssa, ja pirpana b:n kanssa "vähän" muutakin. Pirpana a:n kanssa homma oli peruskauraa. Onhan tuolla rampattu jo vauvasta asti infektioastman ym. vuoksi ja lekuri tuttu jo niiltä ajoilta. Pirpana b:n vuoro tuli heti Pirpana a:n jälkeen. Juttelin lääkäri-Riitan kanssa jo hieman varoittaen "muutoksesta" ja jätin mieheni pirpana b:n kanssa.

Siitä alkoi meidän pitkä ja tuskastuttava taival.  "Perusterve", urheilullinen, koulussa erinomaisesti menestyvä 12-vuotias poika - paino ~29,5 kg (identtinen veikka painaa ~42 kg). Samantien verikokeisiin ja odottelemaan. Ehdin vielä lähtiessä piipahtaan ja näin Riitan pikaiseen kuullakseni hänen epäilyksensä mitä eniten pelkäsinkin. Meidän pirpanalla,  joka juoksi viikko sitten Ideapark juoksussa 10 km, päihittäen isänsä, sijoittuen 67. sijalle yli 150 juoksijan joukossa alle tunnin ajalla, on anoreksia!

Koski-klinikalta tuli suoraan lähtö TAYSiin päivystykseen lisäkokeisiin. Ottivat verikokeita ja sydänfilmin. Sydänfilmissä paljastui erittäin alhainen leposyke, mikä osoitti, että elimistö käy säästöliekillä. Jos syke tuosta laskee vielä hilkunkin, on poika seuraavaksi tiputuksessa sairaalassa. Lääkäri jutteli pirpana b:n kanssa, mutta syytä syömättömyyteen ei kuitenkaan löydy varmaan koskaan. Seuraavaksi mennään ravintoterapeutin luo, mutta sitä ennen vielä lisää verikokeita heti maanantaina.

Moni varmaan ajattelee, että miten tuohon tilanteeseen on jouduttu. Sitä tässä on ajateltu itsekin, eikä tuohon ole yksiselitteistä syytä. Totta kai on huomattu, että toinen laihtuu eikä syö. Lisäksi suuttuu silmittömästi jos asiasta huomauttaa. Meillä on kuitenkin aina urheiltu melko paljon. Pojat ovat saaneet harrastaa sitä mitä ovat milloinkin halunneet ja kahden vuoden jaksoissa ovat kokeilleetkin mm. suunnistusta, ratsastusta, uintia, jalkkista... Miekkailu taitaa olla ainoa laji jota kokeilivat vain peruskurssin ja totesivat ettei ole heidän laji.

Myönnän, että minun(kin) on syytä itse katsoa peiliin on/off tyyppinä. Tosin olen yrittänyt ottaa opikseni virheistäni. Aiemmin oli tapa vetää pahasti ylikuntoon ja elimistö ketoosiin, joko salilla ja jumpissa tai lenkkeillen ja sitten oltiin "pakkotauolla".  Syöminen kun pienikokoiselle ei välttämättä ole niin selvä asia ja kieltämättä unohtuukin välillä. Mutta meidän perheessä kyllä loput kaksi pitää varmasti huolen syömisestään - jotain positiivista :-)

Mitä olen oppinut?
Anoreksia ei ole vain tyttöjen/naisten sairaus. Sairaus tulee hiipien. Elämä ja harrastukset ovat jatkuneet aivan normaaleina, vaikka näin jälkeen päin ajatellen kaikki alkoi viime vuoden syksyllä.
Syksyllä pirpanalle piti ostaa juoksulenkkarit ja siitä alkoi juoksuharrastus. Lenkit pitenivät vaivihkaa ja jalkkisharrastus jatkui toki. Sitten alkoi punnerrukset, leuan veto, kuntopyörällä pyöräily kaiken muun lisäksi. Ja samalla syöminen väheni vaivihkaa ja vaihtui mustikkakeittoon, tomaattikeittoon sun muuhun. Anorektikko osaa myös valehdella sujuvasti. Jos pojalta kysyi, syötkö tosiaan vain tuon (mukillinen mustikkakeittoa), oli vastaus, "ootko tyhmä, voin mä juoda tän". Siis juominen on eri kuin syöminen - mutta menee syömisestä (koska ei syönyt kuitenkaan mitään).

Olen myös oppinut, että vaikka meillä syödään täsmällisesti 17.00 aikaan iltaruoka, pystyy anorektikko huijaamaan syömisessään todella taidokkaasti. Eikä auta, vaikka tekisi mitä lempiruokia, jos ruoka ei mene alas, se ei mene alas pakottamalla.

Täydellisyyden tavoittelukin voi mennä överiksi. Olen joutunut kertaamaan (=lukemaan uudelleen) peruskoulun viidennen luokan reaaliaineet ja kielet (enkku ja saksa), koska pirpana b:ltä pitää kysellä kokeisiin asiat todella monta kertaa, jotta tulee varmasti kymppejä. Niitä onkin tullut, ja nyt jälkeenpäin ajatellen tämäkin homma on mennyt överiksi, vaikka aina on hyvin pärjännyt, mutta nyt lukeminen on mennyt liiallisuuksiin.

Kävimme elokuussa perhepotretissa Studio Pellavassa, ja kun katsoo nyt kuvaa, siinä istuu aivan eri poika. Ero on aivan käsittämätön, rasvaa ei ole varmastikaan grammaakaan. Kaikki tuli kuitenkin hitaasti hiipien, ja diagnoosi oli shokki - siitäkin huolimatta että lopulta jo itsekin uskoin tuon olevan anoreksiaa.

Nyt on päivä kulunut, ja syöminen yhä vaikeaa - lääkärien puhutteluista huolimatta. Poika on liikuntakiellossa, ei edes koulun liksatunneille saa osallistua. Tänään kuitenkin aikansa ruikutti niin oli pakko antaa hieman leikata nurmikkoa. Ymmärrän toisaalta, vaikka itse liikun todellakin eri syistä. Millä voi estää 12-vuotiasta urheilemista rakastavaa poikaa liikkumasta? Tai millä saada syömään? Kotona kun syödään ihan terveellistä ruokaa; lihaa, kalaa, kasviksia, hedelmiä jne. ja hyvinkin proteiinipitoista. Ravintoterapeutin vastaanottoa odotellessa...