Pettymyksiä ja pieniä onnistumisen hetkiä

Se alkoi sitten kolmas sairaalajakso lopulta. Edessä on pahimmillaan 12 viikon jakso LPSS:llä. Niin on ainakin jo uhattu usean viikon ajan. Nyt sitten katsotaan miten elo alkaa sujua sairaalassa. Eka viikko mennään sairaalakoulussa. Jos syömiset sujuu hyvin ja painoa alkaa tuleen, saattaa päästä taksikyytiläisenä kulkeen omaa koulua – sairaalasta tosin. Viikonloppuisin pääsee onneksi ”kotilomille”.

Ei se sairaalaan meno pikkuveikasta tuntunut niin pahalta kuin varmaan meistä muista. Tänään siellä piipahtaessani huomasin, että siellä oli jälleen pikkuveikan ”vanha ystävätärkin” tullut (vai pitäisi sanoa joutunut) takaisin. Viihtyy nyt paremmin kun on kaveri. Tosin en tiedä onko se hyvästä vai huonosta. Mutta saattaapa helpottaakin oloa kun on joku toinen samassa tilanteessa, vaikka siinä ei todellakaan ole mitään positiivista. Joka tapauksessa ystävä tuntuu tärkeältä joten olkoon niin.

Kotona oleskelu oli aikamoista vuoristorataa. Eräänä iltana pikkuveikka kysyi (ihan tosissaan), tiedänkö että hedelmissä on paljon sokeria? No enpä ollut ajatellut asiaa. Mutta sen tajusin samalla hetkellä, että omenien määrä ei ollut vähentynyt vähään aikaan, joten oli jättänyt syömättä aamupalalle ja välipalalle kuuluvan hedelmän. Siinähän on sokeria! Useampana päivänä kiukuteltiin kun äikän kokeesta tuli 9-. Historian koetta, josta tuli vain 8+, oli menossa uusimaan pitkän aikaa. Syitä huonoon numeroon etsittiin sairaalassa olosta, kun ei ollut oma opettaja opettanut ja siitä että me olimme kyselleet vääriä asioita jne. No, enpä muista minäkään niitä kysyttyjä asioita, vaikka niitä lueskelin ja kyselin. Jollei ollut paineita kokeista tai syömisestä, sitten otettiin yhteen isoveikan kanssa. Enpä voi muuta kun huokaista helpotuksesta, että erään matsin jälkeen, tilanne purkautui kunnolla ja ovat sen jälkeen sietäneet toisiaan ilman tappeluita. Ehkä poikien vaan pitää purkaa paineensa välillä?

Kun pikkuveikka pääsi ekan sairaalajakson jälkeen kotiin, tuli tavaksi illalla nukkumaan mennessä rapsutella selkää ja jutella päivän kuulumisia. Vakioksi alkoi muodostua päivän tilannekatsaus, joka oli yleensä se, että ahdistaa. Syöminen ahdistaa ja kun ”pakotetaan” syömään, ruokaa annostellaan eikä saa itse ottaa. Asia alkoi kuulostaan jo itsestä niin ahdistavalta, että aloin kysymään asteikolla 4-10 mikä oli päivän saldo. Kuulostaa hieman paremmalta (hah!) kun kuulee että tänään oli esimerkiksi 5. Skaala vaihteli yleisesti 4+-6 välillä. Kuukauden aikana on kerran ollut 9 ja kerran 7. Eli se siitä, mutta parempi toi käytäntö joka tapauksessa oli. Pitää olla kiitollinen siitä yhdestä ysistä ja yhdestä seiskasta.

Syöminen on ollut yhä haasteellista, vaikka miltei kaikki on syöty mitä lautaselle on annosteltu. Tosin on itsekin lipsuttu välillä, ei vain jaksa. Jostain syystä naudanjauheliha ei mene jauhelihakeitossa kun siinä on kummia kovin paloja ja niitä on paljon. Käytännössä koko syvän lautasen reunat on jauhelihassa joita ei voi syödä. Tortillaa syötäessä näitä ei ole, vaikka on aivan samaa jauhelihaa mutta tortillamausteen kera. Makaronilaatikkoa ei voi ottaa reunoilta, kun siinä on rasvaa. Eikä myöskään päältä kun siinä on juustokuorrute (joka taas on isoveikan ja vaihtarin herkkua). Mikäs siinä sitten kaivaessa laatikkoa sieltä keskeltä. Kaurapuurokin syödään kuiviltaan, mitään ei saa laittaa joukkoon (mahtaa olla hyvää…). Tähän kaiken päälle vielä murrosikä, niin elämä on todellista juhlaa!  Ihmetyttää vaan mistä ihmeestä tuon ikäinen imee niin paljon tietoa ravintoasioista sun muusta? En usko että webistä surffaa, kun yleensä pelailevat.

Onhan tässä positiivisiakin asioita tapahtunut. Suuri yllätys oli, kun pikkuveikka meni kaverilleen yökylään yksi lauantai ja parina viikonloppuna meillä on ollut kaveri yökylässä. Se on todella paljon, sillä ei ole halunnut meille ketään viime kevään jälkeen, eikä ole halunnut itse lähteä minnekään. Olisko nämä jo paranemisen merkkejä? Liikuntakielto on yhä ehdoton, ja se riepoo. Toissa viikonloppuna oli kaveri yökylässä ja ehdotti että mennään pihalle, jolloin pikkuveikka totesi että mitä siellä kun mä en voi liikkua. Ymmärtää siis kyllä asian vakavuuden mutta kun silti ei paino nouse. Ateriasuunnitelman mukaiset ruoat on hurjan isoja, en jaksaisi itsekään kaikkea syödä, eikä todellakaan liiku. Silti ei paino nouse, joten nyt sitten otetaan LPSS:n kautta vauhtia.

Rankkaa taas alkaa rampata sairaalassa harva se päivä, tosin siellä on kuljettu viime keväästä saakka ties kenenkä juttusilla. Tässä asiassa on suomen terveydenhuolto pelannut kyllä viimeisen päälle. Apua on saatu kyllästymiseen asti ja tukea tulee monelta suunnalta. Pikkuveikka on kuulemma päässyt hoitoon ajoissa – tosin yksityisen lääkärin kautta mentiinkin kiireellisesti TAYSiin, ei esimerkiksi kouluterveydenhuollon kautta (edes lääkäriin).

Elämä tuntuu olevan aikamoista vuoristorataa.

Edesmennyt Laku pokkeri jaksoi piristää kaikkia oman aikansa.