Elämää sairaalassa

Kuusi päivää takana sairaalassa. Illat on vierähtänyt sairaalassa istuessa pirpanan seurana ristikkoja tehden tai videoita katsellessa. Itkien ja alahuulta purren on ajettu monena iltana myöhään kotiin vaikka pirpanalla on sairaalassa todella hyvät oltavat. Kahden hengen huoneessa, oma TV, DVD ja pleikkari. Pleikkarilla tosin sai vasta eilen vähän aikaa pelata. Liikkuminen rajoittuu yhä vessan ja sängyn välille. Hoitaja on koko ajan lähellä. Syömiset vahditaan, jotta tulee varmasti syötyä kaikki (annokset on tarkoin mitattu ja kalorimäärät laskettu). Sykekin on noussut jo yli 50, mutta jalat ja kädet ranteita myöten yhä todella kylmät. Parannusta tosin, sillä kädet olivat aiemmin kyynärpäitä myös jääkalikat.

Eilen pirpana pääsi kotiin kolmeksi tunniksi jotta kokeiltiin miten välipalan syönti onnistuu kotona. Hyvin meni kaikki alas. Tuntuu hullulta kun pitää sairaalassa kuskata pyörätuolilla ulko-oven eteen tuotuun autoon. Kotonakin pitäisi maata ja lueskella tms. Tietsikalla on kyllä saanut istua jonkin aikaa. Sairaalaankin kuitenkin palasi mielellään! Tänään pääsi jo hieman pidemmäksi aikaa ja kokeiltiin välipalan ja illallisen syöntiä kotona. Hyvin meni, mutta matkalla sairaalaan totesi että kauanko pitää vielä syödä noin paljon?!? KääK! Nythän pirpana syö juuri sen mitä pitäisikin. Tässä sitä taas ollaan. Eilen tuputti sairaalassa mulle lounaansa jälkiruokajäätelöä kun ei olisi jaksanut. Hoitaja palautti kyllä nopeasti pirpanan todellisuuteen, ja jäätelö oli syötävä ihan itse.

Huominen onkin jälleen sairaalapäivä. Edessä sydänfilmi ja verikokeita sun muuta. En tiedä pitäisikö huolestua kun pirpana on aivan tyytyväinen sairaalassa ollessaan (?) eikä kotiin tunnu olevan hinkua. Jospa tajuaa jo tilanteen vakavuuden itsekin.

Olen erittäin positiivisesti yllättynyt hoidon tasosta lasten polilla - skeptikko kun olen aina ollut julkisen puolen terveydenhuollon suhteen. Pirpana on saanut tuolla todella erinomaista apua ja tukea. Koko perhe on otettu hyvin huomioon. Tosin isoveikkaa vähät kiinnostaa pikkuveikan tila - totesi tänään, että itepähän on jättänyt syömättä, joten se siitä tuesta. Lääkäri käy joka päivä, sykettä, painoa sun muita arvoja seurataan säntillisesti. Paino on sentään noussut 29,5 kilosta jo tämän aamun 30.8 kiloon. Se on jo paljon! Muutaman ekan päivän aikana paino ei tahtonut nousta lainkaan.

Edellinen viikko oli niin rauhallinen kun isoveikka oli Vierumäellä leirillä. Sitten oli paluu harmaaseen arkeen kun troublemakeri palasi leiriltään upouuden kompassin ja emitin hukanneena. Karttapussi oli kyllä tallella, ja leirin kartat pussissa. Mutta ne arvokkaimmat kamat oli hävinneet. Tähän poika totesi isukilleen, että "on sentään ne tallella!" Mitä positiivisuutta - jos noin voi tässä tilanteessa ajatella. Niin, syytä olisi kai olla tyytyväinen... Emitti ja kompassi ei maksakaan kuin  ~110 euroa. Muovipussi kartoille ja käytetyty kartat, joilla ei tee enää mitään, eivät ehkä kovinkaan arvokkaita, mutta tallessa ovat.

Syystä sai sitten pelikieltoa ja tietsikka otettiin pois, jolloin alkoi tavarat lenteleen, joten kotikin on nyt ”normalisoitunut” kun on tavarat leviteltyinä pitkin poikin. Ja voi sitä sanavarastoa mikä voi tuon ikäisellä pojalla olla! Eikä pikkuveikkaa ollut ikävä - ainakaan sitä ei tunnusteta. Pakolla vietiin perjantaina sairaalaan veljeä katsomaan. Voi sitä veljesrakkautta. Valoa kuitenkin tunnelin päässä, pirpana b pääsee tiistaina taas kotiin (ja isoveikka pakenee kaverillensa) ja vatsalaukkukin alkaa venymään pikkuhiljaa. 

Erilainen kesäloma

Missä mättää, kun kaiken pitäisi olla hyvin, mitään ei puutu (?), koulu sujuu hyvin, kavereita riittää, harrastuksiakaan ei ole liikaa? Sitä tässä ollaan pohdittu viimeiset kaksi kuukautta.
Tilanne on nyt se, että huomenna mennään päivystyksen kautta Taysiin vuodeosastolle, koska ruoka ei edelleenkään mene alas. Tai meneehän sitä, muttei riittävästi. Kovasti on yritetty viikon ajan, mutta paino ei ollut tämän päivän punnituksessa grammaakaan vaan pysynyt samassa. 29.6 kilossa pysytellään, eikä leposyke ole noussut yhtään 42:sta..
Nyt on niin tyhjä ja avuton olo. Mitä ihmettä voisi itse tehdä? Toista kun ei voi pakkosyöttääkään.

Pirpanalle ei oikein edes jäätelökään kelpaa ja vaikka mitä ruokia yrittäisi tehdä, menee vain pieni määrä alas. Salaatti sen sijaan on herkkua - ja sehän tunnetusti "täyttää" mahan.
Jännä juttu, että jaksaa huolehtia kyllä muiden syömisestä, siis että muilla on riittävästi. ja että kaikki varmasti syövät samaan aikaan.

Nyt on oltu viikko täydellisessä liikuntakiellossakin - ei ole tramballe asiaa, ei uimaan, ei kävelylenkille. Hieman on annettu sulkkista pelata, mutta siinä se liikkuminen onkin. Tämän kesän Stadium Sports Camp leiri ja monet jalkkisottelut jäävät väliin, harkoista puhumattakaan.

Edelleenkään en ole lukenut yhtäkään anoreksiasta käsittelevää kirjaa (sitä vaan elää päivä kerrallaan TAYSista saatujen ohjeiden mukaan), joten suuret kiitokset nille kavereille, jotka ovat valistaneet asiasta ja kertoneet tuttaviensa kokemuksista. Siis selviytymistarinoista yms. Anoreksia ei nykyisin ole vain tyttöjen ongelma, se on käynyt selväksi. Mutta kun se osuu omalle kohdalle, omalle pojalle, on se aivan käsittämätön isku.

Jos jotain positiivista näkee asiassa, niin pirpana A on pyöräillyt miltei joka päivä 5-6 kilsaa mennen tullen kavereilleen yhtään valittamatta! Kotona kun ei ole koskaan mitään tekemistä - varsinkin nyt kun on taas konekiellossa. Miten voi identtiset kaksoset olla noin erilaiset?

Niin ja liikkuuhan meidän pihalla jo päiväsaikaankin pullea supikoira. Mikäs sen liikkuessa, kun on varma leipäbaari miltei joka toinen ilta. Rohkeammaksi tuntuu käyvän päivä päivältä.
Elämä jatkuu enkä epäile etteikö tästä selvittäisi - vaikkakin nyt joudutaan TAYSin kautta ottaan vauhtia.