Kevättä kohti mennään

Paljon ehtinyt tapahtua syksyn ja talven aikana. Kaikkein parhainta on ollut Tytön vierailu. Kyllä me tunnistettiin toisemme ja Tyttökin oikein innostui hieman leikkimään, niin iloinen se oli näkemisestä. Kyllä vanhakin vielä jaksaa. Ei Tyttö tietenkään yksin tullut, tuli sieltä aiemmat omistajatkin ja kyllä oli kiva nähdä pitkästä aikaa! Mulle on päässyt tuleen painoa kolmisen kiloa lisää, mutta eivät sitä varmaan huomanneet…

Minä ja Tyttö

Toiseksi parhainta on ollut löydökset lähimetsissä ja pelto-ojissa. Emäntä on mulle välillä vähän vihainen kun on joutunut syksyn aikana peseen mun jalkoja aika usein. Naamaa se ei oo sentään vielä pessyt suihkulla vaikka lähellä on ollut. Täällä on yksi huippu paikka, mitä mä en näytä muille. Isäntä kiertää silloin tällöin yhden metsälenkin ja useimmiten se joutuu palaan yksin kotiin. Kyllä se joskus soittaa kotiin, oonko mä jo kotona, mutta luovuttaa sitten aikansa vislailtuaan ja huudeltuaan mua, ja palaa yksin. Ei mulla kuulossa mitään vikaa ole, mutta siellä on niin hyvät hajut etten malta lähteä. Kyllä mä kotiin yksinkin osaan (enkä mene isolle tielle) ja tulen salamana polkuja pitkin enkä edes oio. Joskus mä saatan olla vähän kurainen ja haistakin. Sen verran voin paljastaa, että täällä on paljon supikoiria ja rusakoita, mutta paikkoja en näytä.

Mä olen oppinut varmistaan, että mua ei unohdeta, jos ovat lähdössä jonnekin. Ihmettelivät pitkään, kun siitä huolimatta eivät saaneet mua hyppäämään farmarin takakonttiin. Eivät saaneet sitten millään suostuteltua, isäntä joutui kiskoon ja houkutteleen mua autoa kohti ja hyvä ettei joutunut nostaankin autoon. Sitten selvisi, että mut on opetettu hyppään autoon makupalan perässä. Mulla on hyvä muisti! Kun ei ollut makupalaa, ei ollut mitään syytä hypätä autoon. Nytpähän tietävät. Epäilivät mokomat jo selkävaivoja mulla!

Oravista mä tykkään kovasti. Muut niistä ei tykkääkään. Musta on tullut hyvä oravavahti. Tunnistan jo sanan orava, se tietää kiitoa pihalle ajaan oravat pois lintulaudalta. En mä niitä kiinni saa, mutta kiva niitä on katsella, kun loikkivat puusta toiseen.

Hottentotti livahti yks päivä meille kyläileen. Ihan yksin tuli suorinta tietä ja lujaa. Onneksi täällä oltiin kotona. On se niin nopea, kukaan ei huomaa kun se salamana viuhahtaa pellon läpi. Ottivat sen sisälle, kun eka riehuttiin hieman pihalla. Naapurin emäntä haki sit Toten myöhemmin. On se kumma huohottaja! Meidän emäntä totes, että onneksi ei ollut mitään palaveria, kun Totte huohotti vierellä koko ajan hirveeseen ääneen. Miten niin pienestä koirasta lähteekin niin kova ääni? En mäkään huohota niin kovaa.

Huohottaja-Hottentotti

Simppakin sai vihdoin kaverin. Mä en enää pelkää sitä ja jonkunhan täytyy pitää Simpan puolta nyt kun niitä on kaksi. Simppa saa aina isomman porkkanan. Yksi päivä joku ihan outo nainen tuli hakeen Simppaa, kun mentiin viemään hepoille porkkanat. Simppa tulee aina meidän luo ja hirnuu kun tietää saavansa namia. Mä en ole mennyt aitaukseen sen jälkeen, kun sain tällin viime kesänä. Nyt oli pakko mennä, kun se nainen uhkaavasti lähestyi Simppaa! Tosin se vaan haki Simpan ratsastaakseen sillä, ei siinä mitään vaaraa ollutkaan. Mä seurasin visusti Simpan takajaloissa tallille saakka, ettei se vie koko hevosta ja vahdin tarkkana mitä tapahtui.

Kepeistä me ei enää tapella vaan vaihdellaan keppejä välillä leikin lomassa. Nyt löytyi niin mahtava iso metrinen 2-haarainen keppi, että oli pakko ottaa se mukaan ja viedä kotiin saakka. Oonhan mä vuoden vanhempi, joten mulla on etuoikeus, eikös olekin? Hottentotti voi tulla itse hakeen sen jos haluaa.

Naapurin Paavokin on oppinut tekeen temppuja. Yksi aamu kun olivat lähdössä lenkille ja mekin oltiin menossa, niin Paavopa pakitti, kunnes kaulapanta jäi naapurin käteen, hah! Mäkin tein joskus tuolla tavoin kun piti päästä Paavon luo. Mitäs me Paavon kanssa, leikatut urokset, vähän räyhättiin, mut ei me mitään pahaa toisillemme tehdä. Sitten taas jatkettiin matkaa, kunnes Paavo taas putkahti siihen ilman pantaa. Siinä vaiheessa naapuri päätti luovuttaa ja palasi pihapiiriin. Olishan se kiva painia vähän Paavonkin kanssa. 

Mä oon muutoinkin nykyään paljon rohkeampi. Aiempi omistaja kertoi, että mä olen ollut pennusta saakka melko arka. Nyt musta on kasvanut melkoinen vahti. En päästä ketään outoa lähelle ja osaan haukkuakin uhkaavasti. Tosin nyt olen alkanut pelätä keskuspölynimuria. On se melkoinen vehje! 5 metriä pitkä letku ja pitää hirveetä ääntä. Mun täytyy mennä olkkariin sohvan taa piiloon tai porrastasanteelle karkuun, jollen pääse pihalle.

Jouluna täällä kävi oikea joulupukki! Sitäpä mä en pelännyt yhtään. Ihmettelivät kovasti, kun olivat niin varmoja, että pelkään sitä. Emännällä vasta onkin kumma huumorintaju (kuten isännälläkin, kun hankki mulle vaaleanpunaisen possun!). Antoi tuollaisen kovan, kamalan näköisen rinkulaluun. Sehän vasta pelottavan näköinen onkin! Kuka tuommoista söisi? En tosin suostunut edes koskeen saatikka maistaan tuollaista. Sanoivat, että Iso-Reetu olisi pistellyt sen jo suuhunsa, kun minä kiersin sen kaukaa. Antakoot sitten Reetulle luunsa.

Musta on tullut vähän omapäinen. Lenkillä ollessa saatan istahtaa pyörätielle tai polulle, ja siinäpä sitten mua houkutellaan jatkaan matkaa. Emäntä tosin jatkaa tylysti matkaa iltalenkillä ja jättää mut pellolle nököttään yksin. Kyllä mä sen perään lähden kun alkaa kyllästyttään tai palaan sit kotiin. Kyllä se olen minä monesti, joka päättää minne mennään ja Ritu tai pojat varsinkin vie minne haluan mennä ja missä on parhaimmat hajut. Ei aina jaksa mennä samaa pyörätietä ees takaisin ja mettässä me paljon liikutaankin. Emäntä on väliin joutunut tekeen yksin iltalenkin pellon ympäri, kun olen palannut jo ajat sitten kotipihaan odottaan. Sitä riepoo, kun pakkasilla joutuu toppaan ittensä lämpimästi ja sit mä en kierräkään sen kanssa lenkkiä. Pääseepä tuo yksinkin. Ei mua palele, mutta kun ei vaan aina huvita ja jos on päivällä Ritukin käyttänyt puolentoista tunnin lenkin ja isäntä iltapäivällä ruoan jälkeen, niin eihän sitä enää jaksa.

Voisin mä tulla keväällä moikkaan Tyttöä Sastamalaan. On sillä varmasti mua ikävä. Laumasielujahan koirat on ja mä oonkin saanut kavereita täällä. Totte, Iso-Reetu, Pikku-Reetu (menettelee kun ei änkeä mun sohvatuolille enää) ja Paavokin menettelee, mutta Totte on mun paras kamu. Me ollaan kuin veljekset, ei meitä kaukaa erotakaan enää kumpi on kumpi, joten voidaan tehdä jäynää muille J

Koiria, hevosia ja supikoiria; maaseutu elämää parhaimmillaan

Kesä on vierähtänyt ohi ja paljon on uusia hajuja ja tuttavuuksia tullut eteen. Sanovat, että nyt olen kotiutunut kunnolla. Enää en ole niin arka vieraille, vaan päinvastoin käyn tervehtimässä ihan kaikkia. Tosin osaan tarvittaessa pitää vahtiakin ja osaan näyttää hampaanikin, jos joku käyttäytyy uhkaavasti. Pitäähän sitä perhettään puolustaa. Aiemmin mä alistuin kaikille koirille, jopa pikku-Reetulle, mutta kyllä mä nyt sille uskaltaisin näyttää kaapin paikan. 

Ystävystyin jo naapurin Simpan kanssa ja kävin kurkkaamassa millaista Simpalla on tuolla aidan toisella puolella. No, emäntähän komensi mut sieltä heti pois just kun pääsin hajuihin kiinni ja kun kiiruusti tulin osuin tuohon hiivatin sähkölankaan. Se oli kiitoa suoraan kotiin terassin pöydän alle. 

Tässä vaiheessa ollaan vielä ystäviä. Eihän se Simpan syy oo, että aidassa on sähkö, mutta olisi siitä voitu mua varoittaa jo aiemmin.

Se oli kyllä aikamoinen tälli. Toiste en mene lähellekään hevosaitauksia.

Tän lähemmäksi en suostu tuleen ja levättyäni lähden kiertään vielä kauempaa kotiin. Tuon jälkeen ei olla kavereita enää oltu. Mä kierrän Simppa Sähköiskun todella kaukaa kun lenkillä käydään. 

Musta on kehittynyt hyvä tientukkija sisätiloissa. Oon löytänyt kaikkein kapeimmat paikat. Niihin on niin kiva levittäytyä. Kukaan ei pääse ohi ilman et  rapsuttaa mua tai hyppii yli (saavatpahan liikuntaa). Onhan mulla vieressä iso muhkea peti, mutta ei siinä aina viitti torkkuja ottaa ja kun se väsy voi yllättää yks kaks.

Täällä on tänä vuonna ennätysmäärä supikoiria. Niitä on tosi paljon. Me ollaan opittu jo tunnistaan supikoiran, hevosen, hirven ja peuran kakka. Tosin piti pyytää riistayhdistykseltä hieman apua, kun täällä liikkuu vähän kaikenlaista eläintä. Supikoiran kanssa oon tehnyt muutaman kerran läheistä tuttavuutta eikä ne kiinnosta mua enää. Pitävät niin hirveetä ääntäkin. Yksi ilta kun oltiin iltapissalenkillä ja olin tuossa kuusikossa, supikoira lönkötteli pois sieltä miltei mun nenän eestä meidän tien yli emännän taskulampun valossa, eikä ollut millänsäkään. Ne varmaan ymmärtää varoa mua kun ollaan pari kertaa törmätty. Enhän mä niille mitään tosin tekis. Koiriahan nekin tavallaan ovat. Mua kiinnostaa oravat enemmän, ja niitä ettiskelin, joten ei voi vähempää kiinnostaa joku huutava jolkottelija. Emäntä kyl tykkää niistä, kun ovat kuulemma niin sulosia. Oli kuulemma syöttänyt niitä yhden talven yli kun ei ollut omaa koiraa. 

Mä oon todella hyvä löytään tuosta pellolta kaikki kakkapaikat ja osaan olla salaman nopea, jotta ehdin kieriskeleen kunnolla. Onneksi emäntä on niin hidas, ettei ehi joka kerta kieltään mua. Tosin siinä tapauksessa se tietää mulle vaahtopesua. Aika monta kertaa ovat joutuneet mua loppukesän ja syksyn aikana peseen. Yks kerta oli kyl niin hyvät hajut, et emäntä joutui isoveikan kanssa vetään mut lattiaa pitkin pukuhuoneeseen ennen kuin suostuin nouseen ylös ja käveleen ihan ite loppumatkan kylppäriin. Eivät kerran antaneet periksi. Sinne meni nekin hajut, taisi olla muuten supikoiran. Sanoivat että haisin niin ällöttävältä.

Mä oon tutustunut naapurin Totten kanssa ja on se sitten mahtava kaveri. Mä oon aina aivan puhki kun ollaan aikamme riehuttu yhdessä. Kotiin tullessa on pakko väliin huilata pellolla kun ei vaan jaksa ja kun joutuu vielä kiertään Simmpa Sähköiskun niin kaukaa. Muutoin oliskin niin lyhyt matka kotiin ja emäntä kulkee ihan aidan viertä. On se rohkee!

Me ollaan Hottentotin (emäntä kutsuu Tottea väliin Hottentotiksi) kanssa kuin veljekset vaikka mä oonkin sitä vuotta vanhempi. Sillä on ihme turkki kun se ei kastu juurikaan vaikka mä olen riehumisen jälkeen aikas märkä kun ollaan heitetty kuperkeikkoja nurmikolla. No, pentuhan se vielä on. Me saatetaan huilata muutamia sekunteja vierekkäin ja sitten leikki taas jatkuu. Aika hurjan näköistä varmaan, mutta meillä on todella kivaa!

Totte löysi jo suoran tien meille pellon läpi. Se ei pelkää yhtään hevosia. Eikä se paljon kait ympärilleen katso, kun on ottanut päämääräkseen meidän pihan. Isäntäkin jäi mun kanssa ymmyrkäisenä katsoon yks päivä, et minne se hävisi, kun Totte oli yksin pinkassut meidän markille oottaan meitä. Me seistiin yhä tallin nurkalla ihmettelemässä. On se epeli koira! Kiltisti se odottaa yksin sitten meidän pihassa. Mutta on se salaman nopea. Yksikin ilta emäntä oli koneellansa työhuoneessa, kun huomasi että joku vaalea pörröinen kiisi ikkunan edestä hirveetä vauhtia. Kun emäntä ehti pihalle huutaan Tottea, ei sitä enää näkynyt missään. Oli kiertänyt talon ympäri ja salamana taas takaisin. Kai siellä jo huudettiin pellon laidalla.

Mä käyn joka päivä tervehtimässä Simppaa. Kun pääsen pihalle, ryntään salamana pellolle parin kymmenen metrin päähän Simpasta haukahteleen ja köpöttelen takaisin vahtipaikalle. Hepat ei lotkauta enää korvaansakaan mun takia. Vois kyllä vähän ees huomata muakin. Simppa kyllä seuraa tarkkana kun mennään lenkille rantaan. Tai sit se oottaa emännältä porkkanaa.

Nyt mun kanssa uskaltaa jo mennä rannassa käymään kun vesi on niin matalalla, ettei pääse uimaan. Ihan mutaa koko ranta, vesi raja menee hirveän kaukana, niin eihän tuonne tee edes mieli. Sitä paitsi tuolla rannan suunnalla on niin paljon todella hyviä hajuja, ettei oo väliksikään ettei pääse uimaan.

Jesse opetti mulle syyskauden avajaisissa, et kukkapenkit on hyvin makuualustoja. Tottahan se on, ovat paljon pehmosempia kuin laatat tai asvaltti. Emäntäkään ei jaksa enää ajaa mua pois näin syksyllä.

Yksi päivä me otettiin Totten kanssa yhteen kuin isot uroot! Kyllä meistä lähti ääntä! Ei olisi kukaan kyllä uskonut! Totte pitää omenaa pallona, niitä kun tuolla on niin paljon. Mä en eka oikein ymmärtänyt, kun sille heiteltiin omppua ja Totte haki sen ja leikki sillä. No, kokeilin sitten minäkin ja sehän olikin kiva leikkikalu, kunnes Totte yritti ottaa sen multa takaisin. Siitä nousikin sitten iso ärinä. Kyllä meistä kummastakin lähti melkoinen ääni. Taidettiin oikein ite pelästyä. Naapurin emäntä joutui tuleen meidän väliin, sen verran vakavaksi meni tappelu omenasta, joita tuolla on yltä kyllin. Eikä me omenoista enää riidellä. Se asia on sovittu. Nyt vaan halitaan vaan ja heitetään kuperkeikkaa ja juoksennellaan ympäriinsä.

Kyllä mä olen tänne hyvin kotiutunut :-)  Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi, hampaatkin "pestään" DentaStixilla joka ilta. Enkä oo karkaillut yhtään enää. Päinvastoin, joka kerta kun päästävät pihalle iltapissalle, jään nököttään ihan oven eteen, että joku tulee mukaan. Kuka tuonne yksin pimeään nyt meniskään? En mä halua omia nurkkia sotkea, pitää päästä pidellämmälle ja saavatpa taas itekin liikuntaa :-) Totten luo tekisi kyllä välillä mieli, mutta en uskalla mennä hevosten ohi. Pitää sit makailla ja pitää vahtia terassilla, josta on suora näköyhteys Simppaan.

Halaillaan!

En mä muutoinkaan pääovelta yksin minnekään liiku. Mikäs siinä patjalla makoillessa ja lintuja ja oravia tiiraillessa. Olisivat kerrankin tyytyväisiä ja muistelisivat aikaa, kun saivat juosta etsimässä mua karkureissuilta. Outoja tyyppejä. Laittoivat jo linnuille syötävääkin. Niitä on kiva seurata. Oravia ei vielä kovin montaa ole tuossa näkynyt ja niitten perään mä kyllä ryntäänkin vaikken koskaan ketään kiinni saakaan.

Vauhdikas kesä! Sukulaistapaamisia, uusia tuttavuuksia ja tempauksia

Nyt on ollut todella tapahtumarikas kesä! Emäntä vaan ei ole päässyt kirjoitteleen kuulumisia aiemmin, kun on telonut kuulemma hiirikätensä mokoma. Oon yrittänyt parhaani mukaan pitää vauhtia yllä täällä, vaikka kovasti olen rauhoittunutkin. Pääsin heinäkuussa lomalle Sastamalaan Tyttöä katsoon. Kyllä se mut vielä muisti. Voi sitä riemua kun nähtiin!  Mikä parhainta, lomalla pääsin suoraan laiturilta uimaan. Täällä kun pitää mennä rannasta, enkä mä oikein ehdi uida kun rannalla on niin paljon muiden koirien hajuja.

Mä olen oppinut ilmaisemaan oikein itseäni, jotta ymmärtävät mitä mä haluan. Olen kova poika juttelemaan! Vonkumiseksi ne sitä tosin sanovat, mutta taitavat kyllä ymmärtää milloin haluan lenkille, milloin rapsutusta ja milloin kepillä leikkimistä. Naapurin Paavon kanssa me jutellaan lyhyesti päivän kuulumiset, mitäs sitä naapurin kanssa turhia haukkumaan. Yks päivä tein kyllä isännälle ikävän tempun. Tultiin lenkiltä ja oltiin jo kotiristeyksessä tien ylitystä vaille, kunnes näin Paavon. Välttelevät meidän kohtaamista typerykset! Aina jompikumpi osapuoli kääntyy eri suuntaan, mutta mä en olekaan tyhmä. En suostunutkaan liikkuun mihinkään, vaan lähdin pakittaan ja sain kaulapannan irti. Siihen jäi isäntä kuin nalli kalliolle panta ja hihna kourassaan, kun minä poika ryntäsin tien yli Paavon luo! Mitäs minä sitten? No muutamat haukahdukset vaihdettiin ja jäin kiltisti siihen metrin parin päähän istuun, että se isännän köntys pääsee tien yli. Tiedän, ikävä temppu se oli. Tien ylitys tuossa kohtaa on vaarallinen ja toista kertaa en sitä tee.

Mut enkö mä ookin suloinen ja valokuvauksellinen? Vaikea mulle on olla vihainen, vaikka väliin suuttuvatkin kovasti.

Esimerkiksi yks ilta, kun emäntä käytti mut iltapissalla. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes tultiin pihaan takaisin. Pellolta tuli joku ihan outo, uusi haju, ja silloin mulla vaan kilahti ja ryntäsin iltahämärässä pellolle. Emäntä kai kipitti crocseissaan perässä, en mä siitä välittänyt. Pellolla näkyi musta ”möntti” joka ei liikahtanutkaan, eli rusakko se ei ollut, eikä kettu, eikä ilves. Oli se jännä tilanne! Siinä mä tuijotin sitä aikani ja sitten möntti alkoi pitämään. Ihmeellistä, kurnutusta, joka koveni ja koveni ja sitten sähisi kunnes ampaisi juoksuun. Tai eihän se juosta jaksanut, köntysti kuitenkin läheiseen peltolampeen, vaikkei mua olis tarvinnut pelätä. Varmaan se pelästyi emännän huutoa kun se tuli pilaan koko homman. Yritin kovasti tutustua, mutta ei se möntti ymmärtänyt, vaan oli vihainen kuin mikä. Pakko mun oli juosta takaisin kotiin kun emäntä huusi naama punaisena. Nyt saa hävetä sitä lenkillä. 

Kotona vasta riemu puhkes, kun olin mukamas ”vähän” kuraantunut (no olin mä kai ”vähän” ja aika täynnä niitä takiaisen piikkejäkin) siinä peltolammella. Kellokin oli miltei yksitoista, mutta pesu oli (taas) edessä. Emäntä oli niin vihainen etten antanut sen pestä mua. Olis pessy kuitenkin kurasyöpössäkin jääkylmällä vetellä, joten pikkuveikka pesi mut.  Selvisi, että olin kohdannut supikoiran, joita täällä kulkee iltahämärissä aikalailla. Niistä voi pahimmassa tapauksessa saada jonkun taudin, joten ei saa kuulemma mennä lähelle. Köniini mä siltä sainkin, ei se halunnu tehdä tuttavuutta. Kostoksi yöpesusta emäntä ei päästänyt mua märkänä yläkertaan nukkuun, vaan jätti yksin alakertaan.

No ei se mua kauaa haitannut. Vierashuoneen sänky oli vapaana, joten mikäs sen parempi nukkua pehmeällä runkopatjalla, kuin yläkerrassa karvamatolla. Siitäs sait!

Mä oon saanut paljon uusia kavereita. Iso Reetu on ok. Se on jo 10-vuotias labbis uros, vanha herra. Pikku-Reetusta en niin tykkää. Se on 3- vuotias cairnterrieri uros ja niin kovasti olevinaan isoa. Se yrittää pomottaa, vaikka on pieni rääpäle. Ihan mukava se silti on, pitää ymmärtää, että sen täytyy yrittää näyttää isojen seurassa isommalta kuin on.

 Pikku-Reetu ja mä

Iso-Reetu ja mä

Kesäkuussa mä olin hoidossa isukin, Urhon, ja veljen, Cesarin, luona Luopioisissa. Hyvin meni, vaikka nekin yritti mua pomottaa alkuun. Mä kun oon vähän arka. Kyllä mussa on isukin näköä – ainakin yhtä paljon mussa riittää karvaa! Mun todella paksu karvaturkki on varmaan siltä peritty. Oon mä toki veljenkin näköinen, se on vaan pienempi kuin mä.

Isukki Urho

Minä ja veli Cesar (arvaa kumpi on kumpi)

Meillä kävi elokuussa vieraita, Esko ja Inkku tuli mun emon Solen ja siskon Jaden kanssa. Oli todella kiva nähdä! Kyllä mä varmaan vielä tunnistin kummatkin, kun niin tuttavallisia olivat.

Minä ja emo Sole (oonpa mä iso!)

Sisko Jade ja mä

Minä taas jonkun kuralenkin jälkeen pestynä. Eivät päästä mua märkänä sisälle, joten lokoillaan sitten terassilla.

Elämä täällä on välillä rankkaa. Auton pesun jälkeen simahdin suoraan auton viereen.

Mulla on ikioma säbäpallo, jolla leikitään vain sisällä. En mä sitä hevin irti anna, siitä kun saa niin hyvin kiinni. Tennispallot mä oonkin pihalla onnistunut jo hukkaan kaikki. 

Mulla on myös oma sohvatuoli, jolla muut ei (enää) oikein tykkää istua, enkä mä antaiskaan. Isolle Reetulle ärähdin, kun yritti vallata paikan, mutta pikku-Reetun päästin, kun se on niin rääpäle.

Nyt vasta ihme elukat tuli pellolle! Mä huomasin ne kyllä heti ja pidän vahtia takaterassilla, jos ne vaikka tulee tänne?! En kuitenkaan uskalla yksin rynnätä enää pellolle. Oon jo oppinut, että huutoa siitä tulee ja vievät sisälle. Käytiin emännän ja pikkuveikan kanssa viemässä kuivaa leipää ja omppuja niille. Kolme isoa hevosta, on ne hurjia! Mä ihan tärisin, kun pikkuveikka piti mua kun emäntä syötti niitä. Suomenheppa on todella suloinen, siitä mä tykkään. Kyllä mä niihin vielä totun.

Yksi asia missä kovasti mua kouluttavat, on Irman (naapurin malinois) ohitus. Emännällä meinas (taas) mennä hermot mun kanssa kun Irma oli pihalla aitauksessaan ja oltiin menossa lenkille. En mä voi sille mitään, kun Irma kiinnostaa niin kovasti, onhan se narttu. Mä teen yllätys hyökkäyksiä, jos vaikka pääsisin vapaaksi. Tällä(kin) kerralla emäntä osasi varautua ja otti flexin ihan lyhyeksi ja siinä mentiin rinta rinnan emännän hokiessa nätisti ja sivulla. Mitä sitten? Parhaani yritin hyökkiä, mutta emäntä ryökäle päättikin, että mennään takasin päin vähän matkaa ja tullaan uudelleen ja uudelleen. 

Lopulta alkoi jo kyllästyttään sen vetkuttelu ja hokeminen, makupalat toki pistelin suuhuni. Annoin lopulta periksi, eihän sitä jankkaamista ja pakittamista ikuisuuteen jaksa ja mentiin todella esimerkillisesti pyörätielle. Siinä sitten emännällä oli selittäminen naapurin sedälle mun kouluttamisesta, kun oli siinä aikansa mua höykkyyttänyt. Aattelis nyt ees mitä naapurit aattelee musta. Sitä paitsi kyllä mä osaan, jos vaan haluan. Joskus mä vähän temppuilen vaan kiusallani, kun tiedän, että antavat mulle makupaloja kun mukamas kouluttavat. Sainpahan tuolla kertaa pidemmän lenkin kun emäntä ei jaksanut Irman ohittamisrumbaa enää takaisin tullessa, joten tultiin toista kautta, hah!

Uusia tuttavuuksia ja pelottavia otuksia

Siitä taitaa olla jo kolme ja puoli kuukautta kun olen asustellut uudessa kodissa. Aika menee kumman nopeasti. Enää en oo viitsinyt karkaillakaan. Paikat on tulleet sen verran tutuiksi ja olen oppinut rajat minne saa mennä. Emäntä väliin jo hermostuu kun en mene aamupissalle omaan metsikköön vaan jään nököttään aivan oven eteen portaille, että se tulee ulos ja vie mut lenkille kuuden jälkeen aamulla. Herääpähän sekin, kun joutuu tekeen virkistävän aamulenkin! Isännältä hajosi nilkka, eikä se ole pystynyt käveleen mun kanssa yhtään. Viikon se ryökäle vaan makasi. Nyt se on pikkasen yrittänyt tehdä ihan pieniä lenkkiä mun kanssa, mutta kun se klonkuttaa niin hitaasti, että mulla menee hermot sen kanssa.

Täällä on rusakoita todella paljon. Yksikin aamu, kun emäntä vei mua aamulenkille, ja käännyttiin tuossa lähellä y-risteyksestä oikealle, niin rusakko nökötti metrin päässä keskellä tietä. En tiä kumpi sen huomasi eka. Minä varmaan, koska riuhtasin itseni vauhtiin ja emäntä päästi siinä vaiheessa jo flexistä irti, jottei ollut rähmällään hiekkatiellä. Ja mitä teki rusakko? Se pirulainen hyppäsi siltä istumalta kuin kenguru naapurin metrisin lauta-aidan yli jättäen mut tyhmänä töllöttään mihin se hävisi. Siinä sitten ihmeteltiin ja jatkettiin nuuskien matkaa.

Emäntä vei mut vaihteeksi tosi hienolle lenkille kymmenen kilsan päähän. Unelmalenkki, rauhallinen metsätie, ei yhtään autoja (mä sit rakastan autoja!) eikä tosin toisia koiriakaan, mutta kyllä oli hajuja! Rusakoista hirviin ja ties mitä muuta. Talossa oli kaksi kania. Ihme otuksia ja pelottavia! Enhän mä uskaltanut mennä edes lähelle. Pikaseen kävin nuuskasemassa verkkoa kun kani oli piilossa. Mitähän ne tekis mulle? Kyllä ne mua kovasti kiinnosti, mut en tiedä miten niihin oikein pitäisi reagoida. Pitäs päästä tutustuun useampaan otteeseen jos sitten tottuisi.

Eikö oo aika hurjan näköinen? Toinen oli toisessa häkissä, ja ryökäle oli kaivanut maan alle metrin pituisen luolan, jossa se lusmuili. Epistä!

Mä tein tässä yksi päivä aika ilkeän tempun pikkuveikalle, joka haki postia mun kanssa. Naapurin Irma oli pihalla uuden, hienon aitauksen takana. En mä voinut sille mitään, kun kiskaisin täysillä ja pikkuveikka meni nurin postien kanssa, mutta eipä päästänyt irti! Enhän mä olisi muualle karannut kun Irmaa nuuskiin aidan taa, kun sillä on juoksukin. Taisin saada pikkasen huutia ja tuon jälkeen pikkuveikka ei oo mua lenkkeilyttänyt, eikä kyllä ole rapsutellutkaan, niin vihainen se on.

Kyllä naapurin Jaana musta ainakin vielä tykkää ja lenkkeilyttää J Eilen meillä kävi Reetu. Pelkäsivät millainen rähinä syntyy kun Reetu on 10 vuotias uros ja minäkin oman arvoni tunteva uros (tosin mut on leikattu). Mepäs yllätettiin! Eipäs rähisty yhtään. 

Reetu tosin kuseskeli kaikki kukkapuskat läpi, vaikken mä oo saanut niihin mennä, joten menin sitten perässä merkaten. Jos nyt tän kerran… Ja lenkilläkin mentiin flexeissä kuin vanhat kaverukset. Oli siinä muilla ihmettelemistä! Reetu on aika reppana, sitä pitää kans rapsuttaa ihan jatkuvasti, niin kuin muakin. Nyt piti antaa vieraalle vähän tilaa ja joku hajurako piti kuvissa pitää. Ei nyt liian ystävälliseksi heti ekalla kertaa pidä ryhtyä vaikka kiva kaveri olikin.

Mä olen löytänyt jo omat paikkani. Mulla on oma sohvatuoli, jossa istun. Eikä siihen kukaan muu menekään, sen verran olen sen karvannut ja hiekoittanut. Fiksu kun olen, en nouse millekään muulle sohvalle tai sohvatuolille. Tosin siinä tapauksessa taitaisi ollakin peti parvekkeella. Portaitten tasanteella on kans kiva maata. Vilpoiset laatat ja näen siitä moneen paikkaan, erityisesti jos joku tulee sisälle. Paras vahtipaikka!

Palloista tykkään leikkiä kovasti, vaikken aina annakaan irti. Mulla on sisällä oma, vanha säbäpallo, ja pihalla kunnon tennispallot. Yrittävät kovasti opettaa, että mä toisin pallon vielä takaisin. En vaan ymmärrä, miksi mun pitäisi se kiikuttaa takaisin, kun mulle sen heittävät? Onhan niillä useita palloja.

Nyt sitten tempun tekivät! Passittivat mut Luopioisiin isukin, Urhon, ja velipojan, Cesarin, luo muka lomalle. Soile haki mut ja kyllä mua jännitti mennä sen autoon. Mä aristelen outoja koiria kovasti, paitsi naapurin Paavoa ja Irmaa. No, joskus ärähtelen kyllä muillekin, mutta tosi tilanteessa jähmetyn. Nyt mun on opeteltava oleen sukulaisten parissa muutama päivä. Katsotaan mitä tästäkin seuraa...

Huumorintajuinen noutaja mix ja huumorintajuttomat omistajat

Onko koiralla huumorintajua? Ainakin sitä tarvitaan omistajilta...

Iltalehdessä oli kuulemma jokin aika sitten juttu koirien huumorintajusta. Emäntä sanoi, että kultainen noutaja oli ykkössijalla ja labradorinnoutaja kakkosena. Entäs sitten noutaja-mix? Minä kun olen kultaisen noutajan ja labbiksen sekoitus. Olen siis spesiaali tapaus, ja huumorintajua on vaikka muille jakaa. Eri asia on, ymmärtääkö muut mua. Oon ollut uudessa perheessä nyt pari-kolme kuukautta, joten honeymoon on ohi. Niin kauan meni kuulemma hyvin, kun oli lunta maassa. Kivahan oravia ja lintuja oli seurata, sillä ymmärsinhän mä, etten mä niitä saa kiinni. Sitten alkoi lumi sulaa ja rusakot ilmestyivät rohkeammin maisemiin, ihan kuin mua kiusatakseen.

Oravavahdissa

Eräänä aamuna istuin kaikessa rauhassa kakalla oman tontin reunalla mettikössä. Siitä siintää niin upea peltonäköala. Emäntä hääräsi jotain siinä lähistöllä. Sitten tapahtui. Rusakko nökötti pellolla ihan lähellä, se ilmestyi kuin tyhjästä oikein ilkkumaan mulle. Se oli sitten menoa, mulle ei ilkuta! Enkä mä siinä vaiheessa enää mitään kuullut, tai hieman emännän piipitystä jostain kaukaa. Rusakko kun oli mua nopeampi, niin häivyin nopeasti näkyvistä. Siinä sitten etsivät mua yhteisvoimin, mutta minä olin jo ties missä. Koska rusakko oli nopeampi, piti käyttää karkureissu kuitenkin hyödyksi, joten vaihdoin suuntaa ja ehdin kasteleen itseni ja sain kunnon hajut rypiessäni matkan varrella siellä sun täällä. Lopulta naapurista soitettiin. Olin juossut suoraan ansaan! Naapurin koira kun ei pysy pihassaan, niin ovat aidanneet pihan ja sinnepä minä sitten juoksin. Löivät portin tylysti kiinni. Karkureissun päätteeksi sain jo toistamiseen pihalla letkusta kylmäkylvyn jaloilleni (ja vähän mahallenikin, eivät raskinneet sentään kastella kokonaan) koska haisin kuulemma niin pahalle. Minkäs sille voin kun rakastan vettä, olisi se sitten millasta tahansa. Tämän karkureissun jälkeen mua on pidetty visusti kiinni. 

Isännän ja emännän huumorintajua koettelin sittemmin metsälenkillä. Isännän kanssa mentiin tavanomaiselle metsälenkille. Niillä mut on päästetty vielä vapaaksi, kun mennään tuttua reittiä. Nytkin isäntä päästi irti, ja lähdin kiitään omiani – kirjaimellisesti omia menojani ja lujaa. Juoksin päätä pahkaa suoraan kotiin. Emäntä kurkkas ikkunasta pariin otteeseen, että missäs se isäntä on kun mua pitäisi vahtia pihassa. Lepäilin kaikessa rauhassa ensin terassilla ja lopulta siirryin pääoven eteen, jotta päästäisi jo sisälle. Siinä vaiheessa emäntä soitti isännälle, miksei ole vahtimassa mua. No, eihän se voinut ollakaan kun jätin sen metsään! Siellä se yhä huuteli mua ja vislaili. Siellä se olis varmaan vieläkin, jollei olisi ollut puhelinta mukana. Aiemmin mä tulinkin aina vislauksesta takaisin, mutta en mä enää viitti reagoida. Kyllä siinä oli huumori kaukana, kun isäntä asteli kilometrin puolentoista päästä yksin kotiin. Eivät ymmärtäneet yhtään mun huumorintajua J

Joskus mua vähän laiskottaa. Voihan sitä ruoan syödä pehmoiselta pediltä suoraan terassilta. Miksi sitä turhaan jalkojansa rasittaa. Jaksaa sitten juosta metsästä, jos nyt päästävät mut irti.

Emäntä ei ymmärtänyt mua yhtään silloinkaan, kun kaivoin syvän kuopan sen kukkapenkkiin. Siinä kasvoi kuulemma upeat tulipunaiset angervot. Kyllä se niitä epätoivoisesti yritti istutella takaisin ja mullata, joten saas nähä miten kasvavat vielä. En mä sieltä mitään hakenut, eikä siellä mitään olis ollutkaan, kunhan teki mieli kaivaa kuoppaa. Sitä paitsi aiemmin mä sain maata kukkapenkissä terassin edessä, kun jättipoimulehteä ei onnistu kuulemma saamaan hengiltä millään.

Isäntä osti mulle vaaleanpunaisen possun, oikein vinkuvan hirviön! Vielä vaaleanpunaisen! Mitähän isännän päässä oikein liikkui? Mä en kestä edes nähdä tuota iljetystä! En uskalla tulla yläkerrasta edes alakertaan jos se hirviö on eteisen lattialla. Enkä voi tulla pihalta sisälle, jos tiedän että se on yhä näkyvissä. Kummallahan on kieroutuneempi huumorin taju, isännällä vai mulla? Huoliskohan naapurin Irma sen? Siis porsaan :-)

Naapurin Paavosta mä en välitä pätkän vertaa. En noteeraa sitä lainkaan, vaikka se välillä muistuttaa olemassa olostaan möreällä haukahtelullaan. Mutta kun mennään autolla ohi, pitää räyhätä sille oikein kunnolla kun se ei pääse antaan takaisin. En mä muuten sille uskaltaiskaan mitään sanoa. Se on niin isokin.

On tää mahtava paikka, kaikki lähiympäristön oravat majailee täällä. Täällä kun saa talvisin ruokaa riittämiin. Pian niillä on varmaan poikasiakin. Että niitä on sitten kiva seurata. Mä voisin istua puun alla vaikka kuinka pitkään ja tuijottaa niitä. Isäntä ei jostain syystä tykkää niistä. Kerrankin se ajoi männyn latvasta vesisuihkulla oravan alas. On ne sit nopeita! Vaikka kuinka salamana säntäsin perään, ei ollut toivoakaan saada kiinni. Enhän mä sille mitään olis tehnyt, olis vaan niin kiva nähdä lähempää mikä otus se oikein on.

Täällä on paljon Tappara-faneja. Mä tunnistan kyllä kunnon fanit ja annan heti rapsutella. Muussa tapauksessa saatan vähän haukahtaa tai pakittaa (kutsuvat mua pakittajaksi) pois alkuun, enkä annakaan rapsutella, ainakaan heti. Tosin joskus taitaa joukueet mennä sekaisin, mutta jos on koiraihminen, niin menkööt. Ei se niin vakavaa ole. Paljon on uutta tullut, uusia ihmisiä, lintuja ja erityisesti oravia, mutta osaan mä ottaa rennostikin. Raskaat huvit vaatii kunnon levon, jotta taas jaksaa. 

Mulle hankittiin 20 metrin köysi. Pääsen oravavahtiin männyn juurelle, ja pikkasin kuusikkoonkin vaikka enimmäkseen mä vaan lepäilen omalla pedilläni vahtimassa pihapiiriä. Eihän se oo sama kuin olla vapaana, mutta parempi kai näin kuin karkureissujen jälkeen kylmä kylpy :-) Pianhan sitä pääsee järveenkin uimaan.

Yksi asia, mitä en kertakaikkiaan voi sulattaa, on kurasyöppö. Se kuvastaa kyllä isännän ja emännän kieroutunutta huumorintajua. Vaikka kuin laitan vastaan, hinaavat mut kurasyöpölle, ja pesevät tassut väkisin. Onhan se vesi lämmintä, mutta eikö tuo nyt ole jo liioittelua? Eihän pieni kura sisällä ketään haittaa, sitä paitsi imuroivat kuitenkin miltei joka päivä kun oon kuulemma oikea "karvatti".

Tytölle terveisiä Sastamalaan! Kesällä nähdään!

Tyttö ja Salomon

Linkki:

Onko koirilla huumorintajua? Jo vain - toisilla enemmän kuin toisilla