Koiria, hevosia ja supikoiria; maaseutu elämää parhaimmillaan

Kesä on vierähtänyt ohi ja paljon on uusia hajuja ja tuttavuuksia tullut eteen. Sanovat, että nyt olen kotiutunut kunnolla. Enää en ole niin arka vieraille, vaan päinvastoin käyn tervehtimässä ihan kaikkia. Tosin osaan tarvittaessa pitää vahtiakin ja osaan näyttää hampaanikin, jos joku käyttäytyy uhkaavasti. Pitäähän sitä perhettään puolustaa. Aiemmin mä alistuin kaikille koirille, jopa pikku-Reetulle, mutta kyllä mä nyt sille uskaltaisin näyttää kaapin paikan. 

Ystävystyin jo naapurin Simpan kanssa ja kävin kurkkaamassa millaista Simpalla on tuolla aidan toisella puolella. No, emäntähän komensi mut sieltä heti pois just kun pääsin hajuihin kiinni ja kun kiiruusti tulin osuin tuohon hiivatin sähkölankaan. Se oli kiitoa suoraan kotiin terassin pöydän alle. 

Tässä vaiheessa ollaan vielä ystäviä. Eihän se Simpan syy oo, että aidassa on sähkö, mutta olisi siitä voitu mua varoittaa jo aiemmin.

Se oli kyllä aikamoinen tälli. Toiste en mene lähellekään hevosaitauksia.

Tän lähemmäksi en suostu tuleen ja levättyäni lähden kiertään vielä kauempaa kotiin. Tuon jälkeen ei olla kavereita enää oltu. Mä kierrän Simppa Sähköiskun todella kaukaa kun lenkillä käydään. 

Musta on kehittynyt hyvä tientukkija sisätiloissa. Oon löytänyt kaikkein kapeimmat paikat. Niihin on niin kiva levittäytyä. Kukaan ei pääse ohi ilman et  rapsuttaa mua tai hyppii yli (saavatpahan liikuntaa). Onhan mulla vieressä iso muhkea peti, mutta ei siinä aina viitti torkkuja ottaa ja kun se väsy voi yllättää yks kaks.

Täällä on tänä vuonna ennätysmäärä supikoiria. Niitä on tosi paljon. Me ollaan opittu jo tunnistaan supikoiran, hevosen, hirven ja peuran kakka. Tosin piti pyytää riistayhdistykseltä hieman apua, kun täällä liikkuu vähän kaikenlaista eläintä. Supikoiran kanssa oon tehnyt muutaman kerran läheistä tuttavuutta eikä ne kiinnosta mua enää. Pitävät niin hirveetä ääntäkin. Yksi ilta kun oltiin iltapissalenkillä ja olin tuossa kuusikossa, supikoira lönkötteli pois sieltä miltei mun nenän eestä meidän tien yli emännän taskulampun valossa, eikä ollut millänsäkään. Ne varmaan ymmärtää varoa mua kun ollaan pari kertaa törmätty. Enhän mä niille mitään tosin tekis. Koiriahan nekin tavallaan ovat. Mua kiinnostaa oravat enemmän, ja niitä ettiskelin, joten ei voi vähempää kiinnostaa joku huutava jolkottelija. Emäntä kyl tykkää niistä, kun ovat kuulemma niin sulosia. Oli kuulemma syöttänyt niitä yhden talven yli kun ei ollut omaa koiraa. 

Mä oon todella hyvä löytään tuosta pellolta kaikki kakkapaikat ja osaan olla salaman nopea, jotta ehdin kieriskeleen kunnolla. Onneksi emäntä on niin hidas, ettei ehi joka kerta kieltään mua. Tosin siinä tapauksessa se tietää mulle vaahtopesua. Aika monta kertaa ovat joutuneet mua loppukesän ja syksyn aikana peseen. Yks kerta oli kyl niin hyvät hajut, et emäntä joutui isoveikan kanssa vetään mut lattiaa pitkin pukuhuoneeseen ennen kuin suostuin nouseen ylös ja käveleen ihan ite loppumatkan kylppäriin. Eivät kerran antaneet periksi. Sinne meni nekin hajut, taisi olla muuten supikoiran. Sanoivat että haisin niin ällöttävältä.

Mä oon tutustunut naapurin Totten kanssa ja on se sitten mahtava kaveri. Mä oon aina aivan puhki kun ollaan aikamme riehuttu yhdessä. Kotiin tullessa on pakko väliin huilata pellolla kun ei vaan jaksa ja kun joutuu vielä kiertään Simmpa Sähköiskun niin kaukaa. Muutoin oliskin niin lyhyt matka kotiin ja emäntä kulkee ihan aidan viertä. On se rohkee!

Me ollaan Hottentotin (emäntä kutsuu Tottea väliin Hottentotiksi) kanssa kuin veljekset vaikka mä oonkin sitä vuotta vanhempi. Sillä on ihme turkki kun se ei kastu juurikaan vaikka mä olen riehumisen jälkeen aikas märkä kun ollaan heitetty kuperkeikkoja nurmikolla. No, pentuhan se vielä on. Me saatetaan huilata muutamia sekunteja vierekkäin ja sitten leikki taas jatkuu. Aika hurjan näköistä varmaan, mutta meillä on todella kivaa!

Totte löysi jo suoran tien meille pellon läpi. Se ei pelkää yhtään hevosia. Eikä se paljon kait ympärilleen katso, kun on ottanut päämääräkseen meidän pihan. Isäntäkin jäi mun kanssa ymmyrkäisenä katsoon yks päivä, et minne se hävisi, kun Totte oli yksin pinkassut meidän markille oottaan meitä. Me seistiin yhä tallin nurkalla ihmettelemässä. On se epeli koira! Kiltisti se odottaa yksin sitten meidän pihassa. Mutta on se salaman nopea. Yksikin ilta emäntä oli koneellansa työhuoneessa, kun huomasi että joku vaalea pörröinen kiisi ikkunan edestä hirveetä vauhtia. Kun emäntä ehti pihalle huutaan Tottea, ei sitä enää näkynyt missään. Oli kiertänyt talon ympäri ja salamana taas takaisin. Kai siellä jo huudettiin pellon laidalla.

Mä käyn joka päivä tervehtimässä Simppaa. Kun pääsen pihalle, ryntään salamana pellolle parin kymmenen metrin päähän Simpasta haukahteleen ja köpöttelen takaisin vahtipaikalle. Hepat ei lotkauta enää korvaansakaan mun takia. Vois kyllä vähän ees huomata muakin. Simppa kyllä seuraa tarkkana kun mennään lenkille rantaan. Tai sit se oottaa emännältä porkkanaa.

Nyt mun kanssa uskaltaa jo mennä rannassa käymään kun vesi on niin matalalla, ettei pääse uimaan. Ihan mutaa koko ranta, vesi raja menee hirveän kaukana, niin eihän tuonne tee edes mieli. Sitä paitsi tuolla rannan suunnalla on niin paljon todella hyviä hajuja, ettei oo väliksikään ettei pääse uimaan.

Jesse opetti mulle syyskauden avajaisissa, et kukkapenkit on hyvin makuualustoja. Tottahan se on, ovat paljon pehmosempia kuin laatat tai asvaltti. Emäntäkään ei jaksa enää ajaa mua pois näin syksyllä.

Yksi päivä me otettiin Totten kanssa yhteen kuin isot uroot! Kyllä meistä lähti ääntä! Ei olisi kukaan kyllä uskonut! Totte pitää omenaa pallona, niitä kun tuolla on niin paljon. Mä en eka oikein ymmärtänyt, kun sille heiteltiin omppua ja Totte haki sen ja leikki sillä. No, kokeilin sitten minäkin ja sehän olikin kiva leikkikalu, kunnes Totte yritti ottaa sen multa takaisin. Siitä nousikin sitten iso ärinä. Kyllä meistä kummastakin lähti melkoinen ääni. Taidettiin oikein ite pelästyä. Naapurin emäntä joutui tuleen meidän väliin, sen verran vakavaksi meni tappelu omenasta, joita tuolla on yltä kyllin. Eikä me omenoista enää riidellä. Se asia on sovittu. Nyt vaan halitaan vaan ja heitetään kuperkeikkaa ja juoksennellaan ympäriinsä.

Kyllä mä olen tänne hyvin kotiutunut :-)  Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi, hampaatkin "pestään" DentaStixilla joka ilta. Enkä oo karkaillut yhtään enää. Päinvastoin, joka kerta kun päästävät pihalle iltapissalle, jään nököttään ihan oven eteen, että joku tulee mukaan. Kuka tuonne yksin pimeään nyt meniskään? En mä halua omia nurkkia sotkea, pitää päästä pidellämmälle ja saavatpa taas itekin liikuntaa :-) Totten luo tekisi kyllä välillä mieli, mutta en uskalla mennä hevosten ohi. Pitää sit makailla ja pitää vahtia terassilla, josta on suora näköyhteys Simppaan.

Halaillaan!

En mä muutoinkaan pääovelta yksin minnekään liiku. Mikäs siinä patjalla makoillessa ja lintuja ja oravia tiiraillessa. Olisivat kerrankin tyytyväisiä ja muistelisivat aikaa, kun saivat juosta etsimässä mua karkureissuilta. Outoja tyyppejä. Laittoivat jo linnuille syötävääkin. Niitä on kiva seurata. Oravia ei vielä kovin montaa ole tuossa näkynyt ja niitten perään mä kyllä ryntäänkin vaikken koskaan ketään kiinni saakaan.