Tapahtui perjantaina 17.5. Istuimme poikiemme (puhun Pirpana a:sta ja Pirpana b:stä sillä jo odotusaikana sairaalan papereissa puhuttiin a ja b pojasta. A on isoveikka 13 minuutin erolla pikkuveikkaan) kanssa pitkästä aikaa Koski-klinikalla odottaen tutulle lääkärille pääsyä. Syynä oli pitkittynyt flunssa, ja pirpana b:n kanssa "vähän" muutakin. Pirpana a:n kanssa homma oli peruskauraa. Onhan tuolla rampattu jo vauvasta asti infektioastman ym. vuoksi ja lekuri tuttu jo niiltä ajoilta. Pirpana b:n vuoro tuli heti Pirpana a:n jälkeen. Juttelin lääkäri-Riitan kanssa jo hieman varoittaen "muutoksesta" ja jätin mieheni pirpana b:n kanssa.
Siitä alkoi meidän pitkä ja tuskastuttava taival. "Perusterve", urheilullinen, koulussa erinomaisesti menestyvä 12-vuotias poika - paino ~29,5 kg (identtinen veikka painaa ~42 kg). Samantien verikokeisiin ja odottelemaan. Ehdin vielä lähtiessä piipahtaan ja näin Riitan pikaiseen kuullakseni hänen epäilyksensä mitä eniten pelkäsinkin. Meidän pirpanalla, joka juoksi viikko sitten Ideapark juoksussa 10 km, päihittäen isänsä, sijoittuen 67. sijalle yli 150 juoksijan joukossa alle tunnin ajalla, on anoreksia!
Koski-klinikalta tuli suoraan lähtö TAYSiin päivystykseen lisäkokeisiin. Ottivat verikokeita ja sydänfilmin. Sydänfilmissä paljastui erittäin alhainen leposyke, mikä osoitti, että elimistö käy säästöliekillä. Jos syke tuosta laskee vielä hilkunkin, on poika seuraavaksi tiputuksessa sairaalassa. Lääkäri jutteli pirpana b:n kanssa, mutta syytä syömättömyyteen ei kuitenkaan löydy varmaan koskaan. Seuraavaksi mennään ravintoterapeutin luo, mutta sitä ennen vielä lisää verikokeita heti maanantaina.
Moni varmaan ajattelee, että miten tuohon tilanteeseen on jouduttu. Sitä tässä on ajateltu itsekin, eikä tuohon ole yksiselitteistä syytä. Totta kai on huomattu, että toinen laihtuu eikä syö. Lisäksi suuttuu silmittömästi jos asiasta huomauttaa. Meillä on kuitenkin aina urheiltu melko paljon. Pojat ovat saaneet harrastaa sitä mitä ovat milloinkin halunneet ja kahden vuoden jaksoissa ovat kokeilleetkin mm. suunnistusta, ratsastusta, uintia, jalkkista... Miekkailu taitaa olla ainoa laji jota kokeilivat vain peruskurssin ja totesivat ettei ole heidän laji.
Myönnän, että minun(kin) on syytä itse katsoa peiliin on/off tyyppinä. Tosin olen yrittänyt ottaa opikseni virheistäni. Aiemmin oli tapa vetää pahasti ylikuntoon ja elimistö ketoosiin, joko salilla ja jumpissa tai lenkkeillen ja sitten oltiin "pakkotauolla". Syöminen kun pienikokoiselle ei välttämättä ole niin selvä asia ja kieltämättä unohtuukin välillä. Mutta meidän perheessä kyllä loput kaksi pitää varmasti huolen syömisestään - jotain positiivista :-)
Mitä olen oppinut?
Anoreksia ei ole vain tyttöjen/naisten sairaus. Sairaus tulee hiipien. Elämä ja harrastukset ovat jatkuneet aivan normaaleina, vaikka näin jälkeen päin ajatellen kaikki alkoi viime vuoden syksyllä.
Syksyllä pirpanalle piti ostaa juoksulenkkarit ja siitä alkoi juoksuharrastus. Lenkit pitenivät vaivihkaa ja jalkkisharrastus jatkui toki. Sitten alkoi punnerrukset, leuan veto, kuntopyörällä pyöräily kaiken muun lisäksi. Ja samalla syöminen väheni vaivihkaa ja vaihtui mustikkakeittoon, tomaattikeittoon sun muuhun. Anorektikko osaa myös valehdella sujuvasti. Jos pojalta kysyi, syötkö tosiaan vain tuon (mukillinen mustikkakeittoa), oli vastaus, "ootko tyhmä, voin mä juoda tän". Siis juominen on eri kuin syöminen - mutta menee syömisestä (koska ei syönyt kuitenkaan mitään).
Olen myös oppinut, että vaikka meillä syödään täsmällisesti 17.00 aikaan iltaruoka, pystyy anorektikko huijaamaan syömisessään todella taidokkaasti. Eikä auta, vaikka tekisi mitä lempiruokia, jos ruoka ei mene alas, se ei mene alas pakottamalla.
Täydellisyyden tavoittelukin voi mennä överiksi. Olen joutunut kertaamaan (=lukemaan uudelleen) peruskoulun viidennen luokan reaaliaineet ja kielet (enkku ja saksa), koska pirpana b:ltä pitää kysellä kokeisiin asiat todella monta kertaa, jotta tulee varmasti kymppejä. Niitä onkin tullut, ja nyt jälkeenpäin ajatellen tämäkin homma on mennyt överiksi, vaikka aina on hyvin pärjännyt, mutta nyt lukeminen on mennyt liiallisuuksiin.
Kävimme elokuussa perhepotretissa Studio Pellavassa, ja kun katsoo nyt kuvaa, siinä istuu aivan eri poika. Ero on aivan käsittämätön, rasvaa ei ole varmastikaan grammaakaan. Kaikki tuli kuitenkin hitaasti hiipien, ja diagnoosi oli shokki - siitäkin huolimatta että lopulta jo itsekin uskoin tuon olevan anoreksiaa.
Nyt on päivä kulunut, ja syöminen yhä vaikeaa - lääkärien puhutteluista huolimatta. Poika on liikuntakiellossa, ei edes koulun liksatunneille saa osallistua. Tänään kuitenkin aikansa ruikutti niin oli pakko antaa hieman leikata nurmikkoa. Ymmärrän toisaalta, vaikka itse liikun todellakin eri syistä. Millä voi estää 12-vuotiasta urheilemista rakastavaa poikaa liikkumasta? Tai millä saada syömään? Kotona kun syödään ihan terveellistä ruokaa; lihaa, kalaa, kasviksia, hedelmiä jne. ja hyvinkin proteiinipitoista. Ravintoterapeutin vastaanottoa odotellessa...
