Gibraltar

Gibraltar

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Huumorintajuinen noutaja mix ja huumorintajuttomat omistajat

Onko koiralla huumorintajua? Ainakin sitä tarvitaan omistajilta...


Iltalehdessä oli kuulemma jokin aika sitten juttu koirien huumorintajusta. Emäntä sanoi, että kultainen noutaja oli ykkössijalla ja labradorinnoutaja kakkosena. Entäs sitten noutaja-mix? Minä kun olen kultaisen noutajan ja labbiksen sekoitus. Olen siis spesiaali tapaus, ja huumorintajua on vaikka muille jakaa. Eri asia on, ymmärtääkö muut mua. Oon ollut uudessa perheessä nyt pari-kolme kuukautta, joten honeymoon on ohi. Niin kauan meni kuulemma hyvin, kun oli lunta maassa. Kivahan oravia ja lintuja oli seurata, sillä ymmärsinhän mä, etten mä niitä saa kiinni. Sitten alkoi lumi sulaa ja rusakot ilmestyivät rohkeammin maisemiin, ihan kuin mua kiusatakseen.

Oravavahdissa
Eräänä aamuna istuin kaikessa rauhassa kakalla oman tontin reunalla mettikössä. Siitä siintää niin upea peltonäköala. Emäntä hääräsi jotain siinä lähistöllä. Sitten tapahtui. Rusakko nökötti pellolla ihan lähellä, se ilmestyi kuin tyhjästä oikein ilkkumaan mulle. Se oli sitten menoa, mulle ei ilkuta! Enkä mä siinä vaiheessa enää mitään kuullut, tai hieman emännän piipitystä jostain kaukaa. Rusakko kun oli mua nopeampi, niin häivyin nopeasti näkyvistä. Siinä sitten etsivät mua yhteisvoimin, mutta minä olin jo ties missä. Koska rusakko oli nopeampi, piti käyttää karkureissu kuitenkin hyödyksi, joten vaihdoin suuntaa ja ehdin kasteleen itseni ja sain kunnon hajut rypiessäni matkan varrella siellä sun täällä. Lopulta naapurista soitettiin. Olin juossut suoraan ansaan! Naapurin koira kun ei pysy pihassaan, niin ovat aidanneet pihan ja sinnepä minä sitten juoksin. Löivät portin tylysti kiinni. Karkureissun päätteeksi sain jo toistamiseen pihalla letkusta kylmäkylvyn jaloilleni (ja vähän mahallenikin, eivät raskinneet sentään kastella kokonaan) koska haisin kuulemma niin pahalle. Minkäs sille voin kun rakastan vettä, olisi se sitten millasta tahansa. Tämän karkureissun jälkeen mua on pidetty visusti kiinni. 

Isännän ja emännän huumorintajua koettelin sittemmin metsälenkillä. Isännän kanssa mentiin tavanomaiselle metsälenkille. Niillä mut on päästetty vielä vapaaksi, kun mennään tuttua reittiä. Nytkin isäntä päästi irti, ja lähdin kiitään omiani – kirjaimellisesti omia menojani ja lujaa. Juoksin päätä pahkaa suoraan kotiin. Emäntä kurkkas ikkunasta pariin otteeseen, että missäs se isäntä on kun mua pitäisi vahtia pihassa. Lepäilin kaikessa rauhassa ensin terassilla ja lopulta siirryin pääoven eteen, jotta päästäisi jo sisälle. Siinä vaiheessa emäntä soitti isännälle, miksei ole vahtimassa mua. No, eihän se voinut ollakaan kun jätin sen metsään! Siellä se yhä huuteli mua ja vislaili. Siellä se olis varmaan vieläkin, jollei olisi ollut puhelinta mukana. Aiemmin mä tulinkin aina vislauksesta takaisin, mutta en mä enää viitti reagoida. Kyllä siinä oli huumori kaukana, kun isäntä asteli kilometrin puolentoista päästä yksin kotiin. Eivät ymmärtäneet yhtään mun huumorintajua J

Joskus mua vähän laiskottaa. Voihan sitä ruoan syödä pehmoiselta pediltä suoraan terassilta. Miksi sitä turhaan jalkojansa rasittaa. Jaksaa sitten juosta metsästä, jos nyt päästävät mut irti.


Emäntä ei ymmärtänyt mua yhtään silloinkaan, kun kaivoin syvän kuopan sen kukkapenkkiin. Siinä kasvoi kuulemma upeat tulipunaiset angervot. Kyllä se niitä epätoivoisesti yritti istutella takaisin ja mullata, joten saas nähä miten kasvavat vielä. En mä sieltä mitään hakenut, eikä siellä mitään olis ollutkaan, kunhan teki mieli kaivaa kuoppaa. Sitä paitsi aiemmin mä sain maata kukkapenkissä terassin edessä, kun jättipoimulehteä ei onnistu kuulemma saamaan hengiltä millään.


Isäntä osti mulle vaaleanpunaisen possun, oikein vinkuvan hirviön! Vielä vaaleanpunaisen! Mitähän isännän päässä oikein liikkui? Mä en kestä edes nähdä tuota iljetystä! En uskalla tulla yläkerrasta edes alakertaan jos se hirviö on eteisen lattialla. Enkä voi tulla pihalta sisälle, jos tiedän että se on yhä näkyvissä. Kummallahan on kieroutuneempi huumorin taju, isännällä vai mulla? Huoliskohan naapurin Irma sen? Siis porsaan :-)


Naapurin Paavosta mä en välitä pätkän vertaa. En noteeraa sitä lainkaan, vaikka se välillä muistuttaa olemassa olostaan möreällä haukahtelullaan. Mutta kun mennään autolla ohi, pitää räyhätä sille oikein kunnolla kun se ei pääse antaan takaisin. En mä muuten sille uskaltaiskaan mitään sanoa. Se on niin isokin.

On tää mahtava paikka, kaikki lähiympäristön oravat majailee täällä. Täällä kun saa talvisin ruokaa riittämiin. Pian niillä on varmaan poikasiakin. Että niitä on sitten kiva seurata. Mä voisin istua puun alla vaikka kuinka pitkään ja tuijottaa niitä. Isäntä ei jostain syystä tykkää niistä. Kerrankin se ajoi männyn latvasta vesisuihkulla oravan alas. On ne sit nopeita! Vaikka kuinka salamana säntäsin perään, ei ollut toivoakaan saada kiinni. Enhän mä sille mitään olis tehnyt, olis vaan niin kiva nähdä lähempää mikä otus se oikein on.


Täällä on paljon Tappara-faneja. Mä tunnistan kyllä kunnon fanit ja annan heti rapsutella. Muussa tapauksessa saatan vähän haukahtaa tai pakittaa (kutsuvat mua pakittajaksi) pois alkuun, enkä annakaan rapsutella, ainakaan heti. Tosin joskus taitaa joukueet mennä sekaisin, mutta jos on koiraihminen, niin menkööt. Ei se niin vakavaa ole. Paljon on uutta tullut, uusia ihmisiä, lintuja ja erityisesti oravia, mutta osaan mä ottaa rennostikin. Raskaat huvit vaatii kunnon levon, jotta taas jaksaa. 


Mulle hankittiin 20 metrin köysi. Pääsen oravavahtiin männyn juurelle, ja pikkasin kuusikkoonkin vaikka enimmäkseen mä vaan lepäilen omalla pedilläni vahtimassa pihapiiriä. Eihän se oo sama kuin olla vapaana, mutta parempi kai näin kuin karkureissujen jälkeen kylmä kylpy :-) Pianhan sitä pääsee järveenkin uimaan.

Yksi asia, mitä en kertakaikkiaan voi sulattaa, on kurasyöppö. Se kuvastaa kyllä isännän ja emännän kieroutunutta huumorintajua. Vaikka kuin laitan vastaan, hinaavat mut kurasyöpölle, ja pesevät tassut väkisin. Onhan se vesi lämmintä, mutta eikö tuo nyt ole jo liioittelua? Eihän pieni kura sisällä ketään haittaa, sitä paitsi imuroivat kuitenkin miltei joka päivä kun oon kuulemma oikea "karvatti".

Tytölle terveisiä Sastamalaan! Kesällä nähdään!

Tyttö ja Salomon

Linkki:
Onko koirilla huumorintajua? Jo vain - toisilla enemmän kuin toisilla

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti