Elämää sairaalassa ja sairaalan jälkeen

Niin on kesä vierähtänyt - sairaalassa. Ainoa reissu tämän kesän aikana tuli tehtyä juhannuksena mökille Hauholle ja sekin hieman synkissä merkeissä. Mökki oli kuitenkin vuokrattu aikaisemmin. Päivää myöhässä mentiin, jotta saatiin pikkuveikka sairaalasta mukaan. Yhdeksi yöksi jopa pääsi (täysi liikuntakielto päällä). Seuraavana päivänä 80 km takaisin TAYSiin viemään pikkuveikka ja takaisin mökille viettään loppuaika. Että sellainen juhannus tällä kertaa. Tällöin oltiin vielä vuodeosastolla. 

Juhannuksen jälkeen yritettiin kotona muutamia päiviä, sitten lähdettiin sairaalaan, mutta ei sentään takaisin vuodeosastolle. Syke oli jo sen verran korkealla ja sydämenlyönnit säännölliset, että sai sentään kävellä itekin hieman muutoin kuin vessan ja sängyn väliä. Kotielämä ei vain onnistunut, joten nyt jatkettiin LPSS:llä. Elämä TAYSin LPSS:llä lähti sujuun yllättävän hyvin. Olot osastolla on todella kotoisat. Oma huone, omat romppeet, yhteinen olkkari, peliaikaa pleikkarilla 1h/päivä. Mitäpä muuta sitä tarttisi kun on täys liikuntakiellossa. Alku sujuikin hyvin kunnes anoreksia alkoi näyttäytyä kunnolla. Luojan kiitos, osastolla on aivan mahtavat hoitajat! Mitä kaikkea he joutuvatkaan kuulemaan syömishäiriöisten suusta? Pikkuveikka oli joku päivä todennut hoitajalleen "ooksä ihan tyhmä, luuleksä että tällä kukaan pystyy laihtuun kun vahditte koko ajan syömiset". Välillä syötiin illallista miltei kaksi tuntia osittain jo itkien. Miten reagoida sitten siihen kun toinen sanoo olevansa lihava (?), mitä ei siis todellakaan ole - mutta luulee olevansa.

Siihen saakka, kunnes kaksi jo kaveriksi tullutta lasta kotiutettiin, oli osastolla kivaa. Sairaalakoulussakin oli kivaa ja parempi opettaja kuin omassa koulussa. Ja ruokakin parempaa kuin omassa koulussa (!). Tosin syöminen kesti välillä enemmän tai vähemmän "pidempään". Eräällä uskontotunnilla oli pyydetty kirjoittamaan asioita joista ei pidä ja joista erityisesti pitää. Pikkuveikka oli kirjoittanut vihaavansa LPSS:ää ja pitävänsä jalkapallosta. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut että parantuminen olisi alkanut, valitettavasti ei. Toisena päivänä pikkuveikka oli pyytänyt lakikirjan. Halusi kuulemma tietää mitä oikeuksia on 12-vuotiailla. Että silleen se aika kuluu LPSS:llä.

Viime viikon ajan veikka pääsi vihdoin "päiväpotilaaksi". Aamulla taksi haki 7.00 kotoa sairaalaan aamupalalle ja kouluun ja toi 15.00 kotiin. Kaikki meni suht koht ok. Paitsi illat nukkumaan mennessä on aika haasteellisia. Sängyn luona rapsutellessa ei todellakaan ole kiva kuulla 12-vuotiaan suusta: ahdistaa, en halua lihoa enää yhtään, koska syöminen loppuu yms. Mitä siihen sitten sanot? Mitä toteat siihen kun toinen sanoo, ettei halua meille ketään, ei edes kavereitaan, eikä halua lähteä minnekään? Pahinta on, että tässä on itsekin pahasti erakoitunut kesän aikana. Asiasta ei pysty vieläkään puhumaan kuin muutaman kanssa (todella suuret kiitokset heille!). Vaikka sairaalassa on rampattu koko kesä ties kenenkä juttusilla, syytä anoreksiaan ei löydy, samoin kuin syitä veikan kummalliseen käytökseen mikä johtuu toki anoreksiasta.

Tänään oli kaveri ekaa kertaa pitkästä aikaa käymässä, ja kivaa kyllä oli. Eipä oikein uskoisi että on edes mitään sairautta - paitsi ruoka-aikoina. Tuntuu että mitä pitempään on kotona, sitä vaikeammaksi taas menee syömiset. Totesi jo itsekin yksi päivä, että haluaa takaisin LPSS:lle päiväpotilaaksi! Olin kait tehnyt surkeaa ruokaa, tai mitannut väärin tms. Mutta jos laitat leivän päälle teelusikallisen verran oivariinia, kuten pitääkin, on se väärin ja ylitsepääsemätön ongelma. Ei voi syödä. Mitäs siinä sitten teet? Laitoin todellakin teelusikallisen, mitaten sen teelusikalla ihan oikeasti, ja melkoinen riitahan siitä jo syntyi. Oli kuulemma liikaa. Teki uuden leivän, ja supikoirille meni ylimääräinen leipä (ei ihme että meidän markilla supikoirat on pulleita).

Nyt viikonloppuna veikka kotiutettiin kokonaan ja paluu omaan kouluun häämöttää huomenna. En ollut perjantain kotiuttamiskokouksessa kun oli mukamas tärkeämpää - olin koulussa! Miltei vieressä ja tylsällä luennolla, jossa ei ollut edes mitään uutta, mutta olinpa paikalla (koska tuossa "aikuiskoulutuksessa" on niin sairaan tarkkaa ettei tule poissaoloja muutoin laskee numero!). No isukin työpaikka (kuten omanikin) joustaa, koulu ei.

Pelottaa aivan hirveästi miten koulu alkaa ja erityisesti syöminen ruokatunneilla kun se on kotonakin vaikeaa. Veikalla on erittäin tarkka ravitsemusterapeutin tekemä henkilökohtainen ateriasuunnitelma, jota noudatetaan kirjaimellisesti. Kukaan, anoreksiaa kokematon, ei varmasti usko miten pienissä osissa pystyy makaronilaatikon (2,5 dl laatikkoruokaa suunnitelman mukaan) syömään ja miten pitkään siihen saa aikaa kulutettua. Annoksen saa syötyä noin 4 millin palasissa ja hitaasti näykkimällä - ja kun aikansa syö itkua tihrustaen ruoka onkin jo kylmää. Niin ja laatikon päällä olevaa juustokuorrutusta ei missään nimessä voi syödä. Eikä reunoja, koska vuoka on voideltu oivariinilla. En tiedä mitä tästä oikein tulee. Ketsuppia ei voi laittaa koska, sitä ei ole ravintoterapeutin suunnitelmassa.

Nyt on flunssa tulossa, mutta eihän nyt voi ottaa c-porevitamiinia tai edes bafucinia. Niissä voi olla sokeria (?). Tai en tiedä miksi ei voi kun ei osaa itsekään sanoa, ei vain kuulemma voi ottaa. Eikä sokeritonta kurkkupastillia. Tuskin ottaa sitten särkylääkettäkään jos pahaksi yltyy.

Pelottaa myös se, miten saa tuon ikäisen olemaan liikkumatta? Koulun liksatunneille ei saa osallistua, joten joutuu tulemaan kotiin aiemmin. Kotona ei ole mitään tekemistä, paitsi potkia palloa, pelata sulkkista, pyöräillä jne... Sorry vaan LPSS, lupaukset on tehty rikottaviksi - pikkuisen, siis ihan pikkuriikkisen, täällä kyllä liikutaan muutoin ollaan LPSS:llä koko porukka...

Murrosiän tuomat haasteet vielä ymmärtäisin, mutta anoreksiaan liittyvät puheet ja kielenkäyttö menee jo yli :-(

Koska tämä on ohi???