Elämää sairaalassa

Kuusi päivää takana sairaalassa. Illat on vierähtänyt sairaalassa istuessa pirpanan seurana ristikkoja tehden tai videoita katsellessa. Itkien ja alahuulta purren on ajettu monena iltana myöhään kotiin vaikka pirpanalla on sairaalassa todella hyvät oltavat. Kahden hengen huoneessa, oma TV, DVD ja pleikkari. Pleikkarilla tosin sai vasta eilen vähän aikaa pelata. Liikkuminen rajoittuu yhä vessan ja sängyn välille. Hoitaja on koko ajan lähellä. Syömiset vahditaan, jotta tulee varmasti syötyä kaikki (annokset on tarkoin mitattu ja kalorimäärät laskettu). Sykekin on noussut jo yli 50, mutta jalat ja kädet ranteita myöten yhä todella kylmät. Parannusta tosin, sillä kädet olivat aiemmin kyynärpäitä myös jääkalikat.

Eilen pirpana pääsi kotiin kolmeksi tunniksi jotta kokeiltiin miten välipalan syönti onnistuu kotona. Hyvin meni kaikki alas. Tuntuu hullulta kun pitää sairaalassa kuskata pyörätuolilla ulko-oven eteen tuotuun autoon. Kotonakin pitäisi maata ja lueskella tms. Tietsikalla on kyllä saanut istua jonkin aikaa. Sairaalaankin kuitenkin palasi mielellään! Tänään pääsi jo hieman pidemmäksi aikaa ja kokeiltiin välipalan ja illallisen syöntiä kotona. Hyvin meni, mutta matkalla sairaalaan totesi että kauanko pitää vielä syödä noin paljon?!? KääK! Nythän pirpana syö juuri sen mitä pitäisikin. Tässä sitä taas ollaan. Eilen tuputti sairaalassa mulle lounaansa jälkiruokajäätelöä kun ei olisi jaksanut. Hoitaja palautti kyllä nopeasti pirpanan todellisuuteen, ja jäätelö oli syötävä ihan itse.

Huominen onkin jälleen sairaalapäivä. Edessä sydänfilmi ja verikokeita sun muuta. En tiedä pitäisikö huolestua kun pirpana on aivan tyytyväinen sairaalassa ollessaan (?) eikä kotiin tunnu olevan hinkua. Jospa tajuaa jo tilanteen vakavuuden itsekin.

Olen erittäin positiivisesti yllättynyt hoidon tasosta lasten polilla - skeptikko kun olen aina ollut julkisen puolen terveydenhuollon suhteen. Pirpana on saanut tuolla todella erinomaista apua ja tukea. Koko perhe on otettu hyvin huomioon. Tosin isoveikkaa vähät kiinnostaa pikkuveikan tila - totesi tänään, että itepähän on jättänyt syömättä, joten se siitä tuesta. Lääkäri käy joka päivä, sykettä, painoa sun muita arvoja seurataan säntillisesti. Paino on sentään noussut 29,5 kilosta jo tämän aamun 30.8 kiloon. Se on jo paljon! Muutaman ekan päivän aikana paino ei tahtonut nousta lainkaan.

Edellinen viikko oli niin rauhallinen kun isoveikka oli Vierumäellä leirillä. Sitten oli paluu harmaaseen arkeen kun troublemakeri palasi leiriltään upouuden kompassin ja emitin hukanneena. Karttapussi oli kyllä tallella, ja leirin kartat pussissa. Mutta ne arvokkaimmat kamat oli hävinneet. Tähän poika totesi isukilleen, että "on sentään ne tallella!" Mitä positiivisuutta - jos noin voi tässä tilanteessa ajatella. Niin, syytä olisi kai olla tyytyväinen... Emitti ja kompassi ei maksakaan kuin  ~110 euroa. Muovipussi kartoille ja käytetyty kartat, joilla ei tee enää mitään, eivät ehkä kovinkaan arvokkaita, mutta tallessa ovat.

Syystä sai sitten pelikieltoa ja tietsikka otettiin pois, jolloin alkoi tavarat lenteleen, joten kotikin on nyt ”normalisoitunut” kun on tavarat leviteltyinä pitkin poikin. Ja voi sitä sanavarastoa mikä voi tuon ikäisellä pojalla olla! Eikä pikkuveikkaa ollut ikävä - ainakaan sitä ei tunnusteta. Pakolla vietiin perjantaina sairaalaan veljeä katsomaan. Voi sitä veljesrakkautta. Valoa kuitenkin tunnelin päässä, pirpana b pääsee tiistaina taas kotiin (ja isoveikka pakenee kaverillensa) ja vatsalaukkukin alkaa venymään pikkuhiljaa.