Viime talvi rampattiin melko tiiviisti LPSS:llä keskustelemassa eri tahojen kanssa. Pikkuveikka jatkoi jo omaa koulua miltei normaalisti, lukuun ottamatta liikuntatunteja. Jossain vaiheessa iski väsymys. Helmikuussa sitten istuttiin jälleen Taysissa "palaverissa", me vastaan neljä Taysin tätiä. Tehtiin lopullinen päätös, että pärjäämme omillamme, ei enää Taysin käyntejä, vaan mahdollisimman "normaalia" elämää. Oma stressikäyrä oli jo aivan huipussa, kun piti tasapainoilla työn, opintojen, muun perheen ja oman terveyden välillä. Flunssakin taisi kestää miltei kuukauden (ja kyllä työterveydessä saatiin varmasti kuulla kun eivät tarjonneet heti parantavaa lääkitystä...)
Pikkuveikan kanssa sai olla pitkään varuillaan. Se oppi käymään kauppaa ruoalla. Monesti yritti et jos syön tän niin sit ei tartte syödä jälkkäriä ja muuta ihmeellistä. Lisäksi pitkään kotona kysyi vielä, et onko tässä tarpeeksi (ja yleensä ei ollut kun oli itse ottanut).
Ymmärrän kyllä ettei tuosta parane niin vaan, vaikka helmikuussa Taysissa mietin että nyt se on ohi ja hyvästi Tays.
Pingotus koulussa jatkuu yhä. Tai onko se nyt pingotusta, jos haluaa olla paras, perfektionisti. Mikä mä siinä olen ketään tuomitseen saatikka neuvoon. Itku tuli vielä keväällä ja alkusyksystä herkästi jos koe meni huonosti. Syksyllä kun sai historian kokeesta 8+, tuli itku, sitten raivo ja hoki et menee uusiin kokeen (ope ei päästänyt tietenkään). No, tuon jälkeen ei todellakaan ole tullut enää "noin huonoa". Selitti syyksi vaikka mitä, kun oli ollut sairaalakoulussa, eikä ollut oma ope opettanut ja ties mitä.
Suurin motivaatio on varmasti ollut koulun tarjoama Comenius-matka Belgiaan. Kolme päivää pois kotoa, ihan yksin Belgialaisessa perheessä, jotka eivät tainneet puhua edes englantia. Reissu meni hyvin, ja ruoka oli kelvannut. Siitä alkoikin sitten nousu. Liksatunneille sai jo osallistua, mikä oli todella huippu juttu! Jalkkistreenejäkin aloiteltiin.
Kesäkuun lomareissu Espanjassa sujui suht koht hyvin. Syöminen yhä sanelee pitkälti aikataulun, oltiin sitten missä tahansa, joten pysähtymiset täytyy osata ajoittaa. Se kuitenkin on pientä ja tekee itse kullekin hyvää syödä säännöllisesti 5-6 kertaa päivässä.
Se mitä tästä asiasta on jäänyt syvälle takaraivoon, on se, että meillä syödään säntillisesti joka päivä, joka ikinen päivä, lounas ja iltaruoka, suurin piirtein samaan aikaan. Pikkuveikka ei enää onneksi saa hepulia, kuten aikaisemmin kävi, vaikka joskus joutuisikin lämmittämään mikrossa ruokansa. Harmaita hiuksia tosin teettää se, miten keksiä erilaisia ruokia kun sitä samaa ei edelleenkään voi syödä kuin yhden päivän...
Yksi asia mikä auttoi aivan älyttömästi tämän ikävän asian läpikäymisessä, oli se, että sain jutella asiasta samassa tilanteessa olevan henkilön kanssa. Totta kai Taysin LPSS:n henkilökunnasta oli paljon apua, mutta tuossa tilanteessa ei kukaan voi ymmärtää toista sen paremmin, kuin ihminen joka on samassa tilanteessa. Kiitokset hänelle, ja kaikille muille tukena olleille!
Toivon totisesti, että tällaista ei koskaan enää tapahdu meidän perheessä, eikä kenenkään muunkaan. Jälkeenpäin olen miettinyt, että lopulta pääsimme "helpolla", sillä asia olisi voinut olla paljon pahemmin. Tämä kyllä säikäytti todenteolla ja tuli todella mietittyä mikä elämässä on tärkeätä ja priorisoitua asioita.
Asiasta muistuttaa yhä kuukausittaiset punnitukset koululla, ja identtisen isoveikan koko ero - mutta perässä pikkuveikka tulee hyvää vauhtia. Vaikka hedelmät, saatikka mitkään herkut, eivät vielä maistu, ja yhä mennään Taysin ravintoterapeutin ohjelman mukaan, niin pääasia on että syödään ja riittävästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti