Siitä taitaa olla jo kolme ja puoli kuukautta kun olen
asustellut uudessa kodissa. Aika menee kumman nopeasti. Enää en oo viitsinyt
karkaillakaan. Paikat on tulleet sen verran tutuiksi ja olen oppinut rajat minne
saa mennä. Emäntä väliin jo hermostuu kun en mene aamupissalle omaan metsikköön
vaan jään nököttään aivan oven eteen portaille, että se tulee ulos ja vie mut
lenkille kuuden jälkeen aamulla. Herääpähän sekin, kun joutuu tekeen virkistävän aamulenkin! Isännältä
hajosi nilkka, eikä se ole pystynyt käveleen mun kanssa yhtään. Viikon se ryökäle vaan
makasi. Nyt se on pikkasen yrittänyt tehdä ihan pieniä lenkkiä mun
kanssa, mutta kun se klonkuttaa niin hitaasti, että mulla menee hermot sen
kanssa.
Täällä on rusakoita todella paljon. Yksikin aamu, kun emäntä
vei mua aamulenkille, ja käännyttiin tuossa lähellä y-risteyksestä oikealle,
niin rusakko nökötti metrin päässä keskellä tietä. En tiä kumpi sen huomasi
eka. Minä varmaan, koska riuhtasin itseni vauhtiin ja emäntä päästi siinä vaiheessa
jo flexistä irti, jottei ollut rähmällään hiekkatiellä. Ja mitä teki rusakko?
Se pirulainen hyppäsi siltä istumalta kuin kenguru naapurin metrisin
lauta-aidan yli jättäen mut tyhmänä töllöttään mihin se hävisi. Siinä sitten
ihmeteltiin ja jatkettiin nuuskien matkaa.
Emäntä vei mut vaihteeksi tosi hienolle lenkille kymmenen
kilsan päähän. Unelmalenkki, rauhallinen metsätie, ei yhtään autoja (mä sit
rakastan autoja!) eikä tosin toisia koiriakaan, mutta kyllä oli hajuja!
Rusakoista hirviin ja ties mitä muuta. Talossa oli kaksi kania. Ihme otuksia ja
pelottavia! Enhän mä uskaltanut mennä edes lähelle. Pikaseen kävin
nuuskasemassa verkkoa kun kani oli piilossa. Mitähän ne tekis mulle? Kyllä ne
mua kovasti kiinnosti, mut en tiedä miten niihin oikein pitäisi reagoida. Pitäs
päästä tutustuun useampaan otteeseen jos sitten tottuisi.
Eikö oo aika hurjan näköinen? Toinen oli toisessa häkissä,
ja ryökäle oli kaivanut maan alle metrin pituisen luolan, jossa se lusmuili.
Epistä!
Mä tein tässä yksi päivä aika ilkeän tempun pikkuveikalle,
joka haki postia mun kanssa. Naapurin Irma oli pihalla uuden, hienon aitauksen
takana. En mä voinut sille mitään, kun kiskaisin täysillä ja pikkuveikka meni nurin
postien kanssa, mutta eipä päästänyt irti! Enhän mä olisi muualle karannut kun
Irmaa nuuskiin aidan taa, kun sillä on juoksukin. Taisin saada pikkasen huutia ja tuon
jälkeen pikkuveikka ei oo mua lenkkeilyttänyt, eikä kyllä ole rapsutellutkaan, niin vihainen se on.
Kyllä naapurin Jaana musta ainakin vielä tykkää ja lenkkeilyttää J Eilen meillä kävi
Reetu. Pelkäsivät millainen rähinä syntyy kun Reetu on 10 vuotias uros ja
minäkin oman arvoni tunteva uros (tosin mut on leikattu). Mepäs yllätettiin! Eipäs
rähisty yhtään.
Reetu tosin kuseskeli kaikki kukkapuskat läpi, vaikken mä oo
saanut niihin mennä, joten menin sitten perässä merkaten. Jos nyt tän kerran…
Ja lenkilläkin mentiin flexeissä kuin vanhat kaverukset. Oli siinä muilla
ihmettelemistä! Reetu on aika reppana, sitä pitää kans rapsuttaa ihan
jatkuvasti, niin kuin muakin. Nyt piti antaa vieraalle vähän tilaa ja joku
hajurako piti kuvissa pitää. Ei nyt liian ystävälliseksi heti ekalla kertaa
pidä ryhtyä vaikka kiva kaveri olikin.
Mä olen löytänyt jo omat paikkani. Mulla on oma sohvatuoli,
jossa istun. Eikä siihen kukaan muu menekään, sen verran olen sen karvannut ja
hiekoittanut. Fiksu kun olen, en nouse millekään muulle sohvalle tai
sohvatuolille. Tosin siinä tapauksessa taitaisi ollakin peti parvekkeella.
Portaitten tasanteella on kans kiva maata. Vilpoiset laatat ja näen siitä
moneen paikkaan, erityisesti jos joku tulee sisälle. Paras vahtipaikka!
Palloista tykkään leikkiä kovasti, vaikken aina annakaan
irti. Mulla on sisällä oma, vanha säbäpallo, ja pihalla kunnon tennispallot.
Yrittävät kovasti opettaa, että mä toisin pallon vielä takaisin. En vaan
ymmärrä, miksi mun pitäisi se kiikuttaa takaisin, kun mulle sen heittävät? Onhan
niillä useita palloja.
Nyt sitten tempun tekivät! Passittivat mut Luopioisiin isukin, Urhon, ja velipojan, Cesarin, luo muka lomalle. Soile haki mut ja kyllä mua jännitti mennä sen autoon. Mä aristelen outoja koiria kovasti, paitsi naapurin Paavoa ja Irmaa. No, joskus ärähtelen kyllä muillekin, mutta tosi tilanteessa jähmetyn. Nyt mun on opeteltava oleen sukulaisten parissa muutama päivä. Katsotaan mitä tästäkin seuraa...






Ihania kuvia!ja kivaa tekstiä.Mukava saada Salkkari meillekin hoitoon heinäkuussa.
VastaaPoista